Cusco

Saavuin tosiaan takaisin Cuscoon vasta yhden aikaan yöllä. Fyysisesti todella rankan päivän jälkeen olin todella väsynyt, ja aioin nukkua niin pitkään kuin mahdollista. Seuraavana vuorossa pieni tarina siitä, miten pitkät yöuneni jäivät vain haaveeksi. Jos kohtalaisen turhanaikainen draama ei kiinnosta, niin seuraavat kaksi kappaletta voi ohittaa huoletta.

Aamulla heräsin, kun 2-3 huone"kaveriani" laittoivat valot päälle ja juttelivat keskenään kovaäänisesti. Jonkin aikaa meteliä kuunnteltuani rohkaisin itseni ja pyysin tyttöjä laittamaan valot pois, koska osa meistä yritti vielä nukkua. Tytöt suurin piirtein kohauttivat olkiaan eivätkä tehneet mitään asian korjaamiseksi. Huomautin, että heillä on sänkyjensä luona pienet yövalot, joiden valossa he näkevät kyllä pakata. Ei reaktioita. Yritin jatkaa nukkumista valoista huolimatta, mutta moinen töykeys (sekä valtava väsymys) sai minut kiukustumaan sen verran pahasti, ettei unesta tullut enää mitään. Tarpeeksi kauan kihistyäni kömmin itse alas kerrossängystäni ja kävin laittamassa valot kiinni. Tytöt olivat ilmeisesti jo kadonneet, ja jatkoin tyytyväisenä unia.

Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun valot laitettiin uudestaan päälle. Jälleen kerran jokin naksahti päässäni, ja ennen kuin ehdin edes nousta istuma-asentoon, olin korottanut ääneni. Muistaakseni ihmettelin kovaan ääneen, eikö tytöillä ole lainkaan kunnioitusta muita kohtaan. Istuma-asentoon päästessäni huomasin, että valokatkaisijan luona seisoi aiempien meluajien sijasta täysin tuntematon, pelästyneen näköinen tyttö. Hän laittoi valot kiinni ja minä jatkoin nolostuneena uniani. Mielestäni tapahtumaketju osoittaa todeksi psykologisen väitteen, jonka mukaan raivon purkaminen ei suinkaan johda olon helpottumiseen (ns. höyrykattila-teoria), vaan pelkästään lisään raivoon. Kun olin jo kerran menettänyt hermoni kimppataksin kuskille, oli paljon helpompaa alkaa raivoamaan myös tuntemattomille kimppakämppäläisille.

Lyhyemmin ilmaistuna olin edelleen väsynyt, kun viimein oli pakko herätä. En tiennyt oikein mitään Cuscon nähtävyyksiä, joten pyysin respaa näyttämään minulle kartasta markkinoita.

Oikeastaan koko päivä meni kauppoja kierrellessä. Vietin myös kohtalaisen paljon aikaa hotellilla silkasta väsymyksestä. Päivän hyvä puoli oli tosin siinä, että lääkkeeni vatsavaivaa vastaan alkoivat vihdoin vaikuttaa. Ruokahaluni ei vieläkään ollut ennallaan, mutta vihdoinkin tuntui, että sain ravittua itseäni. Illalla menin jälleen bussiasemalle, sillä seuraavan yön aikana oli tarkoitus matkustaa Arequipaan.

Machu Picchu

Machu Picchu 1400-luvulla rakennettu inkakaupunki. Kaupungissa ehdittiin asua noin vuosisata, ennen kuin espanjalaiset valloittajat saapuivat alueelle ja inkat hylkäsivät kaupungin. Machu Picchun eristyneisyyden vuoksi espanjalaiset eivät koskaan löytäneet kaupunkia, ja paikka säilyi koskemattomana. Kaupunki tuli tunnetuksi maailmalla vasta 1900-luvulla, kun amerikkalainen tutkija Hiram Bingham "löysi" kaupungin paikallisten asukkaiden johdatuksella.

Machu Picchun alueella on kaksi vuorta, joille on mahdollista kiivetä: Macchu Picchu Mountain (tai espanjaksi montaña) ja Huyana Picchu (tunnetaan myös nimellä Wayna Picchu). Vuorille pääsyä on kuitenkin rajoitettu, joten jo pääsylippua ostaessa on päätettävä, haluaako kiivetä jommalle kummalle vuorelle (ja maksaa tästä huvista hieman ekstraa). Tein paljon vertailuja vuorien "paremmuudesta" ennen matkaa ja päädyin lopulta valitsemaan Huyana Picchun omaksi kohteekseni. Huyana on hieman matalampi vuori, joten ajattelin, että sinne kiipeäminen olisi vähemmän rankkaa. Toisaalta Huyanalle väitetään olevan jyrkempi nousu, joten molemmilla on puolensa. Lippua ostaessa on valittava myös, mihin aikaan vuorelle kiipeää. Tarjolla on aikainen aamu (lähtö klo 7-8) ja myöhempi aamu (lähtö klo 10-11). Tutkimustyöni päätteeksi valitsin myöhäisemmän lähdön. Sateiseen vuodenaikaan alueella on usein pilvistä aamuisin, jonka takia aikaisemmalla lähdöllä ei huonolla tuurilla näe juuri mitään pilvipeitteen läpi. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä kyseisenä aamuna vuoren huippu tosiaan oli näkymättömissä pilvien takana.

Vuoret olivat pilvien peitossa aamulla

Machu Picchu-päiväni aamuna herätys koitti tuskallisen aikaisin. Ensimmäinen bussi Machu Picchulle lähtee puoli kuudelta aamulla, jonka jälkeen busseja kulkee 5-10 minuutin välein. Itse Machu Picchun alue aukeaa kuudelta, joten ensimmäinen bussi saapuu perille juuri avaamishetkellä. Itse tietenkin tähtäsin ensimmäisiin busseihin ollakseni perillä mahdollisimman aikaisin. Suunnitelmani oli palkata opas heti aamulla, kävellä opastettu kierros läpi, kiivetä vuorelle ja lopuksi kierrellä vielä itsenäisesti.

Ensimmäiseksi piti siis palkata opas. Heti bussista ulos astuessa tuleekin vastaan monia oppaita, jotka voi palkata joko yksin itselleen tai liittyä pieneen ryhmään. Löysin englantia puhuvan oppaan nopeasti, ja lähdimme matkaan viiden hengen ryhmän kanssa. Pääsin sisälle ongelmitta varausnumeroni kanssa, mutta suosittelen silti kaikille paperisen version tuomista. Stressasin nimittäin viime hetkeen saakka, ettei minua päästettäisikään sisään.

Vesiallas, jonka avulla seurattiin auringon liikkeitä

Oppaamme kuljetti meitä ympäri kaupunkia kertoen samalla kaupungin historiasta, arkkitehtuurista ja inkakulttuurista. Kaupungissa asui kuninkaallisia ja aatelisia, mutta myös normaalia kansaa. Kaupungista löytyy omat alueet niin viljelykselle, kansalle, kuninkaallisille kuin uskonnollekin. Kaupunki oli uskomattoman hyvässä kunnossa ikäänsä nähden, ja tarinat olivat suorastaan lumoavia. Kaupungista löytyy monia rakennelmia, joilla on seurattu auringon ja kuun liikkeitä, joilla kaikilla on omia merkityksiään. Myös mahdolliset viholliset oli otettu huomioon kaupungin suunnittelussa. Valitettavasti en kirjoittanut tarinoita ylös, joten muistikuvat niistä alkavat olla jo melko hämäriä.

Kierrellessämme oppaan kanssa huomasin hengästyväni helposti. Sen lisäksi että olimme melko korkealla merenpinnasta (ei tosin yhtä korkealla kuin Uyunissa parhaimmillaan), kärsin vielä vatsataudista. Tauti oli osoittanut ensimmäisiä lientymisen merkkejä, sillä aamulla sain syötyä aamupalan ongelmitta, mutta takana oli jo kolme päivää hyvin vähäisellä ravinnolla. Aloin siis olla hieman huolestunut Huyana Picchun suhteen. Jos jo muutamien portaiden käveleminen saa hengästymään, niin miten ihmeessä pääsisin kiipeämään kokonaisen vuoren huipulle? Tunsin tietenkin suurta houkutusta suomalaiseen sisu-ajatteluun: "Tänne asti tultu ja lipusta maksettu, en varmasti missaa tätä kokemusta jonkun vatsataudin takia! Huipulle mennään vaikka ryömimällä!", mutta jonkin aikaa asiaa kypsyteltyäni päädyin lopulta realistisempaan ajattelumalliin: "Yritän parhaani, mutta jos voimat ei yksinkertaisesti riitä niin sitten ei riitä. Onhan pelkkä täällä oleminenkin jo kokemus".

Huyana Picchu; matkaa taitettu jo pieni tovi

Oppaan pitämän kierroksen päättyessä alkoikin jo olla aika suunnata Huyana Picchun juurelle ja aloittaa kiipeäminen. Matka oli suurimmalta osalta ihan vain polkua pitkin kävelyä, mutta välillä matkantekoa helpottivat portaat. Nousu oli kohtalaisen jyrkkää, vaikka osa reitistä kulkikin "siksakkia". Otin suosiolla rauhallisen tahdin nousun kanssa, ja pysähdyin usein hengittelemään rauhassa ja juomaan vettä. Oli mukava huomata kanssakulkijoiden sydämellisyys, sillä monet heistä varmistivat minun olevan okei, kun olin pysähtynyt polun varteen lepohetkilleni. Vaikka olinkin sinnikkäällä asenteella liikenteessä, pyrin kuuntelemaan kehoani ja olemaan vetämättä itseäni aivan piippuun. Ei nimittäin hirveästi naurattaisi, jos tuupertuisi kesken matkan eikä pääsisi enää omin avuin alas.

Ensimmäinen näköalatasanne

Kiipeäminen tosiaan otti koville, mutta lihaksissa oli vielä jäljellä sen verran sitkeyttä, että pääsin kiipeämään huipulle asti. Hidas tahti ja runsaat lepohetket siis tuottivat tulosta! Voin sanoa, että fiilis oli todella huikea, kun vihdoinkin pääsi ylös asti. Olin vatsataudissa neljättä päivää, kamerani oli varastettu, oli hilkulla etten ollut myöhästynyt junasta ja olin unohtanut pääsylippuni toiseen kaupunkiin. Kaikki matkalla kohdatut vaikeudet saivat vuorelle kiipeämisen tuntumaan entistäkin suuremmalta saavutukselta. Upeat maisemat hyvittivät kaiken stressin, joka sinne pääsemiseksi vaadittiin.

Huyana Picchun huipun saavutettua on kaksi vaihtoehtoa: voi joko kääntyä ja mennä samaa reittiä alas, tai ryömiä luolan läpi vuoren toiselle puolelle ja laskeutua sieltä. On selvää, että valitsin ryömimisen. Vuoren toisella puolella oli hienoja kielekkeitä ja rakennuksia, joihin ei olisi muuten päässyt tutustumaan.

Reitti, joka kulkee vuoren toisella puolella, on astetta haastavampi kuin ylösnousu. Polulla oli kiviportaat, mutta ne olivat todella kapeat ja jyrkät. Vuorenkielekkeen reunat tuntuivat olevan koko ajan kuumottavan lähellä. Kärsin lievästä korkean paikan kammosta, joten mielessä käväisi useamman kuin kerran, kuinka "helppoa" olisi livetä ja vyöryä koko rinne alas. Portaat olivat arviolta 35 cm leveät, joten halailin ihan suosiolla seinää kun otin varovaisia askeleita yksi porras kerrallaan.

Tasanteen reuna tuntui olevan todella lähellä

Portaatkin olivat melko kapeat

Portaista onneksi selvittiin suosiolla, ja jossain vaiheessa vuoren takainen reitti yhtyi samaan polkuun, jota pitkin olin tullut ylöskin.

Netin mukaan Huyana Picchun huipulle kiipeäminen vie noin 1-2 tuntia, ja laskeutumiseen olisi hyvä varata aikaa 45min - 1 tunti. Itselläni matka ylös taittui muistaakseni noin puolessatoista tunnissa, jos mukaan ei lasketa näköalatasanteen hengailuja. Myös alaspäin tuleminen oli väsyttävää, sillä polulla sai jatkuvasti varoa pikkukiviä ja katsoa, mihin astui.

Huyana Picchun jälkeen poistuin alueelta. Kansallispuiston alueelta saa poistua kahdesti päivän aikana. Kaikki ravintolat ja vessat sijaitsevat heti porttien ulkopuolella, joten päivän aikana voi käydä maksimissaan kaksi kertaa vessassa. Itse olin käynyt ensimmäisellä vessareissulla ennen vuorelle kiipeämistä, ja vuoren jälkeen poistuin alueelta toisen kerran saadakseni jotain syötävää. Kuten arvata saattaa, tarjonta on varsin rajallista ja hintavaa.

Vuori = Huyana Picchu. Kiipesin tuon huipulle!

Ravintolareissun jälkeen kiertelin vielä puistossa itsenäisesti. Kävin läpi samoja paikkoja kuin aiemmin, mutta lisäksi kiipeilin uusille näköalatasanteille. Minulla ei ollut mitään opaskirjoja, joten menin aika näppituntumalla.

Polku inkasillalle. Tässäkin jyrkänne tuntui olevan turhan lähellä

Inkasilta

Lopuksi menin vielä käymään Inkasillalla, joka on hieman syrjemmällä. Silta oli käsittääkseni ainut tapa päästä kaupunkiin muinoin, mikä toimi hyvänä puolustuskeinona. Sillalle päästäkseen oli kuljettava pientä polkua pitkin aika pitkä matka. En nähnyt muita turisteja matkalla sillalle, ja pitkän matkaa kuljettuani aloin jo epäillä, että olen aivan väärässä paikassa. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja sieltähän se silta lopulta löytyi. Itse sillalle ei päässyt kulkemaan ymmärrettävistä syistä, sillä silta näytti melko vaaralliselta.

Viimeinen bussi pois alueelta lähtee kello neljältä. Inkasillan jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut kierrellä enää yhtään, vaikka aikaa olisi ollut vielä melkein tunti. Niinpä suuntasin portin läheisyyteen, jossa saa laittaa passiin Machu Picchu-leiman, ja poistuin alueelta.

Machu Picchulla asuu laamoja

Takaisin Aguas Calintesiin päästyäni kävin lataamassa akkuja hostellissa, jossa olin yöpynyt ja jonne olin saanut jättää tavarani päivän ajaksi. Aikaa oli muutamia tunteja, joten päätin vierailla kuumilla lähteillä. Pucónin kuumien lähteiden jälkeen ne olivat valtaisa pettymys. Alueella oli muutama suuri allas, joiden vesi oli juuri ja juuri tarpeeksi lämmintä. Luonnonmukaisuus oli kaukana, ja tunsin olevani enemmänkin jonkinlaisissa allasbileissä. Jonkin aikaa lilluttua päätinkin suunnistaa takaisin juna-asemalle. Junamatkan päätteeksi piti vielä matkustaa takaisin Cuscoon kimppatakseilla. Jouduin istumaan oven vieressä, joka veti pahasti. Keskiyön lähestyessä ulkona alkoi olla jo todella kylmä, joten hytisin väsyneenä koko matkan. Hotellille päästyäni nukahdin saman tien.