Kohti Machu Picchua

Huh, kylläpä on taas aikaa kulunut! Vaikka näistä reissuista on kulunut jo vuosi, yritän nyt vihdoinkin saada kirjoitettua matkatarinan loppuun. Tarinoinnit jäävät varmasti hiukan aiempaa lyhyemmiksi, kun en enää muista kaikkea niin tarkkaan. Mutta tarina jatkukoon!

Yöllisen bussimatkan jälkeen saavuimme saksalaisen ystäväni kanssa Cuscoon. Saavuimme perille aikaisin aamulla, joten otimme taksin bussiaseman edestä ja suhasimme sillä suoraan hostellille. Bussiaseman ympäristö ei näyttänyt miltään maailman parhaalta asuinalueelta, joten varsinkaan hämärällä ja väsyneenä ei huvittanut alkaa harhailemaan.

Plaza de Armas. Lähde: theonlyperuguide

Matkasuunnitelmaani kuului, että jatkaisin jo samana päivänä matkaa Aguas Calientesiin, Machu Picchua lähimpänä olevaan kaupunkiin. Helpoin tapa päästä kaupunkiin on juna, jonka liput ovat suhteellisen kalliita ja hyvä varata jo hyvissä ajoin ennen matkaa. (Vaikeita tapoja ovat puolestaan junaraiteita myötäillen perille käveleminen, matkan taittaminen useassa osassa pienten kaupunkien kautta ja tietenkin kuuluisin vaihtoehto Inca Trail eli 43 kilometrin patikointi). Koska tarkoituksena ei ollut yöpyä Cuscossa, en ollut varannut hostelliakaan ensimmäiselle yölle. Paikallisten hostellien tapoihin kuitenkin kuuluu, että matkatavaroita saa jättää säilytykseen Machu Picchu -vierailun ajaksi. Siispä sain jättää rinkkani hostellin huomaan, vaikka olin varannut sieltä itselleni yön vasta muutamaa päivää myöhemmäksi.

Hostellin jälkeen kävimme aamupalalla. Olin vieraillut apteekissa vatsatautini vuoksi ja aloittanut lääkityksen edellisenä päivänä, mutta en edelleenkään saanut juuri ravittua itseäni. Kohtalaisen turhan aamupalan jälkeen kävin lunastamassa junalippuni matkatoimistosta, ja lähdimme Cristinan kanssa kiertelemään. Vierailimme museossa, jossa esiteltiin todella kattavasti inkakulttuuria ja Machu Picchua.

Museon sisäpiha

Museon jälkeen palasin hostellille, aikomuksenani pakata pienempään laukkuun tarvikkeet Machu Picchua varten. Pakatessani tavaroita huomasin yhtäkkiä, että jotain puuttuu. En löytänyt kameraani mistään. Paniikki kasvoi, kun kaivoin rinkan taskuja ja sisuksia, mutta kameraa ei löytynyt mistään. Olin käyttänyt kameraa viimeksi Punossa. Uros-saaren kierroksen jälkeen jätin rinkkani säilytykseen erääseen bussiaseman matkatoimistoon, ja jätin kameran rinkkaan. Olin ajatellut, että kamera olisi paremmassa turvassa lukkojen takana matkatoimistossa kuin mukanani hämärtyvässä Punossa. Selvästikkin olin väärässä, sillä kamerani oli kadonnut tämän säilytyksen aikana. Opetuksena siis niin itselleni kuin muillekin: älkää luottako edes "virallisiin" säilytyspaikkoihin.

Olin hieman shokissa, kun menin itku kurkussa hostellin respaan kysymään neuvoa. Respa kehotti minua tekemään rikosilmoitus heti, jotta vakuutukseni varmasti korvaisi kameran. Tilannetta mutkisti se, että minun oli tarkoitus lähteä junalla Machu Picchuun tunnin päästä. Aika oli siis kortilla. Suhasin taksilla poliisiasemalle, jossa selitin asiani. Poliisit olivat aluksi todella vastahakoisia ottamaan asiaani vastaan, sillä rikos oli tapahtunut Punossa, eikä siis kuulunut heille. Selitin, etten mitenkään voi mennä takaisin Punoon tekemään rikosilmoitusta, ja että minun pitäisi olla matkalla junaan hyvinkin pian. Lopulta poliisit suostuivat ottamaan rikosilmoituksen vastaan, ja yksi heistä kirjoitti tarinani vihkoon kuulakärkikynällä. Kiireessä poliisin kirjoitustahti tuntui tuskastuttavan hitaalta, mutta lopulta he saivat kaikki tarpeelliset tiedot ylös. He käskivät minun tulla uudestaan myöhemmin, niin saisin kopion ilmoituksesta.

Suorastaan ryntäsin takaisin kadulle ja taksin kyytiin. Matka Machu Picchulle on kohtalaisen monimutkainen. Ensin on saavuttava Cuscoon, jossa on mentävä tietylle "kimppataksi"-nurkkaukselle, josta ajetaan noin tunnin matka toiseen kaupunkiin, josta juna lähtee. Suhasin siis taksilla tälle paikalle, josta "kimppataksit" lähtevät. Tässä vaiheessa aika oli toden teolla kortilla, ja matkaan olisi päästävä heti, tai myöhästyisin junasta. Ja jos myöhästyisin junasta, Machu Picchu jäisi pelkäksi haaveeksi. Heti taksista päästyäni siis huusin, että minun on päästävä matkaan juuri nyt heti - kuka lähtee? Mies viittoi minut saman tien luokseni, ja olisi lähtenyt heti matkaan. Hinta tosin olisi nelinkertainen normaaliin, koska olisin ainut matkustaja. Siirryin seuraavalle taksintarjoajalle, joka hoputti minut kyytiin. Istuin kärsimättömänä tila-autossa, ja aloin hermostua, kun mitään ei tapahtunut. Kysyin taksikuskilta, milloin lähdemme. Hän vakuutti meidän lähtevän heti. Kysyin, että miksi emme sitten liiku mihinkään. Hetken inttämisen jälkeen kuski myönsi, että auto olisi saatava täyteen matkustajia, ennen kuin se liikahtaisi.

Tässä vaiheessa tuli mitta täyteen. En ole ikinä ennen raivonnut muille kuin äidilleni, ja nekin raivoamiset ovat olleet harvoja ja kohtalaisen lieviä. Nyt ilmeisesti jotain naksahti päässä, sillä aloin suoraa päätä huutamaan taksikuskille ja tivaamaan häneltä, miksi hän oikein valehteli minulle. Saatoin jopa tehostaa sanojani käsillä huitomisella. Riuhdoin itseni ulos taksista ja marssin suoraa päätä ensimmäisen kyydintarjoajan luokse. Pääsin siis vihdoinkin matkaan, vaikka jouduinkin maksamaan siitä pidemmän pennin.

Lähde: hiltongardeninn

Matkalla selitin kuskille, että minun on oltava juna-asemalla tunnin päästä, joten hänen olisi syytä ajaa niin lujaa kuin vain mahdollista (turvallisuus mielessä pitäen, luonnollisesti). Tämän kuultuaan kuski alkaa korottaa hintaa, sillä "hän ei tiennyt, että olisi niin kiire". Raivonpuuskan jäljiltä pysyin tiukkana, ja sanoin, ettei hintaa voi enää korottaa kesken matkan, vaan maksaisin sen hinnan jonka hän alun perin ilmoitti. Hetken päästä tästä "sanaharkasta" alan kiinnittää huomiota ympäristöömme. Taksi ajoi kohtalaisen pienelle tiellä asuinalueen keskellä. Yhtäkkiä aloin tiedostaa, että olen yksinäisenä naisena tuntemattoman miehen kyydissä, enkä voisi mitenkään olla 100% varma, että kyseessä edes on virallinen taksi. Ja että olin juuri kinannut hinnasta tämän tuntemattoman miehen kanssa. Ja että nyt ajoimme alueella, joka ei vastannut mielikuviani kaupungista ulos pääsemiseksi. Hiukkasen hermostuneena kysyin, onko tämä tosiaan oikea reitti. Taksikuski vakuutti näin olevan. Meinasin jo alkaa hautomaan erilaisia uhkakuvia, mutta pian pääsimme isommalle tielle, ja hermostukseni laantui. Taksikuski osoittautui lopulta aivan mukavaksi ihmiseksi, ja rupattelimme osan matkasta.

Näkymiä junasta

Helpotus oli melkoinen, kun pääsin lopulta juna-asemalle ajoissa. Junaraiteet kulkevat viidakon läpi, joten kannattaa mennä istumapaikalle, jos suinkin vain kykenee. Matka kestää noin 1,5 tuntia, joten maisemia jaksaa kyllä katsella.

Näkymiä junasta

Vihdoinkin saavuin Aguas Calientesiin. Suuntasin ensimmäisenä hostelliini, joka tietenkin sijaitsi rinteen huipulla. Jätin tavaroitani huoneeseeni ja suuntasin kioskille, jolla myydään bussilippuja Machu Picchulle. Kioskilla tosin ei suostuttu myymään minulle lippua, koska en ollut ottanut passiani mukaan. Kioski sijaitsi luonnollisesti rinteen alapäässä, joten sain kiivetä rinteen takaisin ylös passin saadakseni. Huoneessani kohtasin päivän kolmannen kriisin. Kameran katoamisesta johtuvan lähtökiireen vuoksi olin epähuomiossa jättänyt Machu Picchun pääsylippuni hostelliin Cuscoon. Paniikki alkoi taas puristaa rintaa, kun ajattelin, että kaikkien näiden koettelemusten jälkeen inkakaupunki jäisi haaveeksi typerän unohduksen takia. Ennen täyttä paniikkia kuitenkin muistin, että liput ovat minulla myös sähköpostissa, joten tarvitsisin vain tulostimen niiden uusintamiseksi. Respasta ei sellaista löytynyt, mutta sattumalta paikalla oli mies, joka oli töissä Machu Picchulla. Hän osasi kertoa minulle, etten tarvitsisi tulostettua pääsylippua, jos minulla oli esittää varausnumero. Portin työntekijät voisivat tulostaa minulle lippuni paikan päällä.

Perillä Aguas Calientesissa

Tivattuani tarpeeksi vakuutteluita pelkän varausnumeron riittävyydestä rauhoutuin ja läksin takaisin kioskille. Ostin bussilipun seuraavalle päivälle, ja kiipesin rinnettä ylös kolmatta kertaa. Olin jo ensimmäisellä matkalla hostellille rupatellut erään ravintolan sisäänheittäjän kanssa (joka neuvoi minulle oikean suunnan), ja vaihtanut muutaman sanan joka kerta, kun menin ravintolan ohi (eli laskujeni mukaan viidesti), joten koin suorastaan velvollisuudekseni illallistaa kyseisessä ravintolassa. Tässä vaiheessa ilta oli jo pimentynyt, ja marssin ruuan jälkeen hostelliin nukkumaan. Päivä oli harvinaisen pitkä ja tapahtumarikas. Olin nukkunut edellisen yön bussissa, ja päivän vastoinkäymisten ja rinteen kiipeämisten jälkeen uni tuli nopeasti.

Näkymä Aguas Calientesin hostellin ikkunasta

Tapahtumahetkellä en tullut ajatelleeksi, mutta myöhemmin olen tuntenut pientä ylpeyttä siitä, että onnistuin sekä tekemään rikosilmoituksen että myös raivoamaan espanjaksi. Sellaisessa tunnekuohussa ja stressissä en nimittäin olisi ihmetellyt, jos ulos olisi tullut pelkkää vittusaatanaa tai itkua. Alun shokin jälkeen onnistuin suhtautumaan myös kameran menetykseen harvinaisen kypsästi siihen nähden, että passin ja luottokortin jälkeen pidin kameraa arvokkaimpana omaisuutenani. Tietenkin minua harmitti, että kameran myötä menetin koko alkumatkan kuvat (kaikki chilessä kuvattu materiaali oli onneksi tietokoneella turvassa) ja että loppumatkan joutuisin pärjäämään pelkästään kännykkäni melko surkealla kuvanlaadulla. Loppujen lopuksi kamera oli kuitenkin pelkkää omaisuutta, joka olisi korvattavissa. Tärkeintä oli, etten ollut menettänyt koko rinkaani ja ettei minulle itselleni ollut käynyt mitään.

Puno, Peru

Bussi Copacabanasta Punoon lähti liikkeelle heti aamusta. Rajan ylittäminen sujui yllättävän joutuisasti, vaikka väkeä oli paljon. Saavuimme Punoon noin puolen päivän aikoihin, ja ensimmäisenä varasimme itsellemme matkan kelluville Uros-saarille (tämä on helppoa tehdä heti bussiasemalla, missä on paljon matkayhtiöitä).

Perun ja Bolivian rajalla

Uros-saaret ovat tosiaan tunnettuja siitä, että ne kelluvat. Wikipedia kertoo, että Titicaca-järvellä sijaitsevia saaria on yhteensä 42. Saaret on rakennettu päällekkäin kasatusta kaislikosta. Koska saaren pohjalla oleva kaislikko mätänee pois ajan mittaan, on saaren pinnalle jatkuvasti lisättävä uutta kaislaa. Saaren päällä käveleminen tuntui aluksi oudolta. Saarelle astuessa tunsi, kuinka saari antoi periksi ja upposi hieman syvemmälle veteen. Joka askeleella pystyi tuntemaan saaren heilumisen.

Lähde travel.allwomenstalk.com

Matkustimme ensimmäiselle saarelle veneellä. Uros-saaret ovat edelleen asuttuja - alkuperäiskansat eivät ole lähteneet saariltaan. Ennen saaren asukkaiden elinkeinona oli lähinnä kalastus, mutta nykyään yhä enenevässä määrin turismi. Saarella oppaamme selittikin yhdessä asukkaiden kanssa saarten historiasta ja rakentamisesta. Turistijoukkomme jaettiin ryhmiin, ja kukin ryhmä sai tutustua paikallisen johdolla asuinmajoihin. Lopuksi saimme ihailla ja ostaa paikallisten tekemiä käsitöitä. Tässä vaiheessa painostettiin ostamaan - kerrottiin, että turismi on asukkaiden ainut tulonlähde, ja että eri saaret joutuvat vuorottelemaan siinä, kuka saa turistiryhmän minäkin päivänä. Syyllisyydellä ja säälillä kauppaaminen nostattaa minussa aina karvoja pystyyn, vaikka totta kai tunnenkin empatiaa alkuperäisväestöä kohtaan.

Lähde journals.worldnomads.com

Kun olimme jo kiivenneet takaisin veneeseemme, saaren asukkaat esittivät meille laulun omalla kielellään. Seuraavaksi oppaamme alkoi kyselemään mistä olimme, ja saarelaiset esittivät lauluja meidän kielillämme. Eli siis espanjaksi, englanniksi, saksaksi ja niin edelleen (suomea ei yllätys kyllä löytynyt valikoimista). Laulujen esittäminen meille oli kaunis ele, mutta eri kielillä laulaminen tuntui aika laskelmoidulta. Ainakin itse tahtoisin nähdä saaren elämää ja kulttuuria niin aitona, kuin se turistiryhmälle esiteltynä on ylipäätänsä mahdollista. Saarelaisten ei tarvitsisi tehdä sirkustemppuja turisteja miellyttääkseen. Voihan toki olla, että saarelaiset aidosti pitävät esiintymisestä, joten mikä minäkään olen lopulta mitään sanomaan.

Tällaisella laivalla sitä kuljettiin. Lähde videoblocks.com

Kierrokseen kuului vielä toisellakin saarella vierailu. Tällä saarella olisi ollut ihan ravintoloitakin, mutta kalliiden hintojen vuoksi jätin syömisen välistä. Aurinko paistoi ja saarella oli hyvä loikoilla. Uros-saarilla vierailu oli todellakin hintansa väärti. Koko kelluvan saaren käsite tuntuu minusta edelleen hurjalta, ja vielä hurjemmalta tuntui oikeasti tuntea saaren kelluvan jalkojensa alla.

Lähde theonlyperuguide.com

Saarikierroksen jälkeen kävimme syömässä ja kiertelimme hieman. Totta puhuen Puno ei vaikuttanut erityisen ihmeelliseltä kaupungilta, ja suurin osa turisteista tuleekin sinne vain saarten vuoksi. Olin siis tyytyväinen siihen, että olin päättänyt viettää kaksi päivää Bolivian puolella Titicacaa ja vain yhden päivän Perun puolella järveä. Päivä tuntui todella pitkältä, sillä matka jatkui vasta myöhään illalla. Kello oli muistaakseni jo lähempänä puolta yötä, kun bussi kohti Cuscoa lähti liikkeelle.

Copacabana

La Pazin jälkeen matka jatkui Copacabanaan, Titicaca-järven rannalle. Bussimatka maksoi alle viisi euroa ja kesti nelisen tuntia. Olin lyöttäytynyt yhteen La Pazissa tapaamani saksalaisen Cristinan kanssa, joten matka sujui mukavasti rupatellen. Bussimatkan aikana maan köyhyyden näki entistä selvemmin. Tiet olivat todella huonossa kunnossa, ja laitakaupungit näyttivät aavemaisilta rikkinäisine ikkunoineen, graffiteineen ja huonosti kyhättyine majoineen. Kuuleman mukaan maan huono infrastruktuuri toimii myös taistelun välineenä. Kun kansa on tarpeeksi epätoivoinen, he pystyttävät teille barrikadeja niin, ettei ohi ole ajamista. Barrikadien avulla voidaan saada hallituksen huomio ja painostaa sitä parannuksiin. Me onneksi vältyimme barrikadeilta, ja pääsimme Copacabanaan ilman ongelmia.

Kohtalokas drinkki

Perille päästyämme ensimmäisiä tehtäviä oli ruokapaikan etsiminen. Copacabana on kohtalaisen pieni kaupunki, ja kaikki turistien palvelut ovat keskittyneet samalle kadulle. Aurinko paistoi, päivä oli lämmin ja olimme kunnon lomafiiliksissä. Lomalla olon kunniaksi päätinkin ottaa ruokajuomaksi bolivialaisen drinkin. Kuten myöhemmin sain karvaasti kokea, tämä oli paha virhe. En nimittäin tullut ajatelleeksi, että kyseisessä drinkissä oli jäitä. Bolivialaisesta vedestä tehtyä jäätä. Turistien ei suositella juovan bolivialaista hanavettä, ja olinkin tähän asti pysytellyt pullovedessä. Drinkkiä juodessani en tietenkään osannut aavistaa vielä mitään, joten ei siitä vielä sen enempää.

Lähde dreamstime

Lähde wikipedia

Ruuan jälkeen kävimme varaamassa matkan Isla del Solin saarelle seuraavaksi päiväksi. Kiinnitimme myös huomiota kaupungin laitamalla olevaan kukkulaan, jonka huipulla näytti olevan ristejä. Varmistimme paikallisilta, että kukkulalle pääsee kiipeämään, ja lähdimme matkaan. Kukkulalle oli melko raskasta kiivetä sen jyrkän nousun takia, mutta huipulta avautuivat kauniit näkymät kaupunkiin ja Titicaca-järvelle. Aivan kukkulan huipulta löytyi paljon suuria ristejä, ja monet paikalla olijat rukoilivat niiden äärellä. Juttelin muutaman bolivialaisen turistin kanssa, jotka olivat todella herttaisia ja tarjosivat minulle jonkinlaista karamellipopcornia. He halusivat ottaa kuvia kanssani - ilmeisesti näin vaaleat ihmiset eivät ole ihan jokapäiväinen näky heille.

Kukkulareissun jälkeen levähdimme hotellilla hetken, mutta illan päälle lähdimme uudestaan kaupungille. Järven rannalta löytyi valtava määrä polkuveneitä, ja kun vuokrahinnatkaan eivät päätä huimanneet, niin päätimme käydä pienellä ajelulla. Polkuveneellä oli yllättävän hauskaa kruisailla, ja kaupunkia näki taas hieman eri perspektiivistä.

Seuraavana päivänä heräsimme aikaisin, sillä matka Isla del Solille alkoi heti aamutuimaan. Vatsani toimi aamulla hieman epänormaalisti, mutta en vielä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Suuntasimme veneelle ja lähdimme matkaan. Isla del Sol (=Auringon saari) on Copacabanaa kohtalaisen lähellä oleva saari, joka tunnetaan inkaperinnöstään. Monissa matkaoppaissa suositellaan saarella yöpymistä, sillä auringonnousut ja -laskut ovat kuulemma maagiset.

Lähde boldtravel

Saarella saapuessamme jouduin hyväksymään, että vatsassani todella myllertää. Päätin kuitenkin selvitä kierroksesta kunnialla, ja lähdin muiden mukana kävelemään. Saari on melko pieni, ja kävelimme sen toiseen päähän. Matkalla oppaamme selitti saaren historiasta, ja perillä saimme ihailla inkojen rakennusten jäännöksiä. Saarella sijaitsi kuulemma myös nuoruuden lähde. Jonkin aikaa ihmeteltyämme suuntasimme takaisin samaa reittiä. Ehdimme juuri syödä vähän, kun tulikin jo aika palata Copacabanaan.

Näkymät hotellin ikkunasta

Itse olin onnellinen, että olin selvinnyt mahani kanssa takaisin hostellille, ja loppupäivä menikin lähinnä sängyssä maatessa. Olo oli heikko, ja kaikki suuhun pistämäni tuli ulos varsin nopeasti. En onneksi ollut kuoleman kielissä, mutta hieman huolestunut. Matka-aikatauluni oli varsin tiukka, eikä siinä ollut varaa sairastelulle. Machu Picchullekin olisi tarkoitus kiivetä vain kolmen päivän päästä. Seuraavana aamuna olikin jo aika jatkaa matkaa Perun puolelle Punoon.

La Paz

Kun olimme viettäneet hyyyyvin pitkän päivän Uyunissa, oli hyyyyyvin pitkän bussimatkan vuoro. Valitsimme bussiyhtiöksi Transomarin ja maksoimme hieman ekstraa, että saimme paremmat penkit bussista. Bussissa piti olla wifi, mutta tuntemattomasta syystä se sammutettiin noin puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Toisaalta ehkä hyvä niin, sillä olisin varmaan kolmen päivän some-eron jälkeen vain lukenut missaamiani juttuja sen sijaan, että olisin malttanut nukkua. Olin niin uupunut, että uni tuli kohtalaisen helposti ja onnistuin nukkumaan koko matkan ajan (parin tunnin välisin heräämisin luonnollisesti).

Bussimatkan olisi muistaakseni pitänyt kestää 11-12 tuntia, mutta saavuimme La Paziin jo aamuyöllä. Suuntasimme hostelliin kuolemanväsyneinä, ja onnekseni vasta seuraavalle yölle varaamani sänky oli  jo vapaana ja minun annettiin torkkua siinä ilman lisämaksua. Myös kuumassa suihkussa käyminen tuntui taivaalliselta, kun ei ollut koko aavikkoreissun aikana voinut ottaa kuin parin minuutin mittaisen pikasuihkun kerran.

Näkymä hostellin kattoterassilta - yksi harvoista selvinneistä kuvistani

Vaikka olin etukäteen suunnitellut matkani todella hyvin bussien ja hostellien suhteen, en ollut juurikaan tehnyt taustatutkimusta kaupungeista, joissa vierailisin. Aamulla ensimmäinen tehtäväni olikin googlata ja rohmuta esitteitä, jotta saisin selville mitä La Pazissa ylipäätänsä voi tehdä. Eräs jatkuvista esiin nousevista hakutuloksista oli Camino a Los Yungas, tunnetaan myös Death Roadin nimellä. Kyseessä on maailman vaarallisimmaksi tieksi tituleerattu, vuoristossa mutkitteleva surmanloukku. Nykyään tie on suljettu arkisesta käytöstä, mutta turisteille suunnattuja pyöräretkiä järjestetään säännöllisesti. Tästä johtuen tiellä tapahtuu edelleen paljon onnettomuuksia ja jopa kuolemantapauksia. Vaikka olisikin hienoa voida sanoa, että on päihittänyt Kuoleman Tien, arvostin henkikultaani enemmän ja jätin adrenaliinin metsästyksen muille.

Hostelli oli hyvin sympaattinen

Toinen hakutulos oli usein Noitamarkkinat, ja koska ennakkotietojeni mukaan Bolivia on vierailemistani maista halvin maa shoppailla, päätin ehdottomasti vierailla markkinoilla. Tilaisuus siihen tarjoutui Free Walking Tourin kautta. Ilmaiset kävelykierrokset ovat aika yleisiä kaikissa suuremmissa kaupungeissa, ja niitä oli tarjolla myös La Pazissa. Päivän ensimmäiseksi agendaksi siis muodostui matkakumppaneiden herättely ja itsensä hankkiminen kierroksen lähtöpisteelle ajoissa.

Kun kierros alkoi, oppaat tekivät pian selväksi että kävelykierros ei olekaan aivan ilmainen. Oppaiden tarinan mukaan muut palveluntarjoajat olivat uhkailleet heitä ilmaisuuden vuoksi, joten heidän oli pakko alkaa kerätä nimellistä palkkiota. Totta tai ei, hinta ei siltikään ollut paha ja oppaat vaikuttivat mukavilta, joten jäin kierrokselle.

Presidentin palatsi. Lähde gringoinbolivia

Heti ensimmäinen tarina olikin mielenkiintoinen: aivan vieressämme oli vankila, joka ei jää toiseksi Pako-tv-sarjassa esiintyneelle vankilalle Panamassa (toisin sanoen sisältää aika hurjaa menoa). Vankila on kokonaisen korttelin suuruinen, eikä sen sisällä ole yhtäkään vartijaa. Vartijoita on ainoastaan vahtimassa, ettei kukaan pääse ulos, mutta vankilan sisäisiin asioihin he eivät puutu. Vankila onkin muodostunut kuin pieneksi kaupungiksi muurien sisällä - vangeilla on siellä oma hierarkiansa ja omat ammattinsa aina hedelmäkauppiaasta parturiin. Vankila on kuitenkin tunnettu erityisesti yhdestä liiketoiminnastaan: huumeista. Tarinan mukaan vankilassa tuotetaan maan laadukkainta kokaiinia, joka ei tietenkään jää pelkästään vankien käyttöön.

Vankilassa on kuulemma ennen tehty myös laajaa turistitoimintaa, kun turistiryhmille on myyty elämysmatkoja vankilan sisälle. Jokin aika sitten nämä matkat kuitenkin kiellettiin, mutta tästä huolimatta löytyy vielä ihmisiä jotka yrittävät huijata turisteja mukaan vankilakierroksille. Oppaamme kertoivat tarinan miehestä, joka oli onnessaan osallistunut vankilakierrokselle oppaansa kanssa. Mies oli pelannut jalkapalloa vankien kanssa ja viettänyt oikein mukavan päivän. Kun oli kotiin paluun aika, mies ei kuitenkaan löytänyt opastaan enää mistään. Mies yritti selittää vartijoille, että hän on vain turisti, mutta vartijat eivät tietenkään ottaneet moista hölynpölyä kuuleviin korviinsa - turistikierroksethan lopetettiin jo aikaa sitten. Lopulta mies joutuikin lahjomaan vartijat huomattavalla summalla rahaa päästäkseen pois vankilasta.

Näiden hurjien tarinoiden lisäksi mielenkiintoinen fakta vankilasta on se, että Coca Cola on ostanut oikeudet olla vankilan ainut virvoitusjuoma. Eipä olisi itselle tullut mieleen Coca Colan myyntipäällikkönä, mutta menekki on kieltämättä varmasti suurta.

Lähde destination360

Kävelykierroksen aikana vierailimme markkinoilla ja kuulimme monia mielenkiintoisia tarinoita. Olin yllättynyt esimerkiksi siitä, miten matriarkaalisia piirteitä Bolivian kulttuurissa on. Naisia kuulemma arvostetaan kovan työn tekijöinä, ja äiti on vastuussa perheen raha-asioista. Boliviassa on kuulemma monia naisyrittäjiä, jotka ovat hyvin kunnioitettuja. Toki myös maan patriarkaaliset tavat tulivat esille. Esimerkiksi Bolivian presidentti on laukonut julkisuudessa jos jonkinlaista kommenttia, joista yhtenä jäi mieleen ehdotus kaikkien yli 16-vuotiaiden lapsettomien naistenalkujen sakottaminen rangaistuksena siihen, että eivät osallistu pyrkimyksiin nostaa maan syntyvyyttä. Ehdotus ei tietenkään mennyt läpi ja kertovat kenties enemmän sanojastaan kuin maan kulttuurista, mutta jostain tällaiset ideat varmasti ponnistavat.

Noitamarkkinat. Lähde roderickphillips

Kierroksen aikana pääsimme myös vierailemaan kuuluisilla noitamarkkinoilla. Bolivialaiset ovat kuulemma hyvin taikauskoista kansaa, ja noidat ovat arvostettuja. Markkinoilta voisimme kuulemma ostaa kaikenlaisia lemmentaikoja. Hieman karmivampi piirre taikauskossa oli tarina talojen siunaamisesta. Kun bolivialainen tahtoo rakentaa talon, hänen on etsittävä käsiinsä noita, joka siunaisi talon. Lisäksi talon perustuksiin valetaan lahjoja Äiti Maalle. Kuulemma uskotaan, että ilman asianmukaisia rituaaleja ja lahjoja Äiti Maalle talo ei ole turvallinen ja voi ilman näkyvää syytä romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Lahjoihin kuuluu muun muassa alkoholia, makeisia ja laaman sikiö (kyllä, laaman sikiö. Laamat kuulemma kantavat useita sikiöitä raskautensa alussa, mutta karsivat heikommat yksilöt pois raskauden kuluessa niin, että vain vahvin pääsee kehittymään. Näitä karsiutuneita laamanalkuja sitten käytetään noitamenoissa).

Lähde travelwritingpro

Noh, nämä menot koskivat tietenkin vain yksinkertaista asuintaloa. Nykyään kun rakennetaan kerrostaloja, joissa asuu jopa satoja perheitä, tarvitaan isompia uhrauksia. Oppaamme jatkoi kertomalla, että purettujen kerrostalojen perustuksista ollaan löydetty ihmisen luurankoja. Tässä vaiheessa odotin, että oppaamme sanoisi jotain tyyliin "mutta tämähän on tietenkin vain legendaa!", mutta sen sijaan opas sanoikin vakavalla naamalla, että asian laita on tosiaan näin. "Todisteena" tästä hirveästä menettelystä on erään rituaaleista karanneen uhrin kertomus. Noidat kuulemma menevät alkoholistien tai huumeriippuvaisten asuntoloihin (paikkoihin, joissa olevia ihmisiä ei kaivata) ja tutustuvat siellä tulevaan uhriinsa. Uhrille ollaan mukavia, ostetaan ruokaa ja juotetaan viinaa. Uhrin ollessa humalassa yksi paukku onkin sitten huumausaineella varustettu. Tajutonta uhria sitten käytetään rituaaleissa ja hänet haudataan talon perustuksiin. Yksi tällainen alkoholisti olikin sitten tarinan mukaan herännyt kesken ritaalin ja päässyt karkuun. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan "Borracho estaba, pero me acuerdo" - olin humalassa, mutta muistan. Oppaat vaikuttivat olevan aivan tosissaan tarinan kanssa, ja kieltämättä ajatus ihmisuhreista saa selkäpiit väreilemään. Lohduttaudunkin ajatuksella, etten voi oikeasti tietää kuinka suuri osa tarinasta on totta ja kuinka paljon on urbaanilegendaa.

Lähde tiwy

Kierroksen aikana näimme myös erilaisia puistoja sekä valtion rakennuksia. Kuulimme myös monta mielenkiintoista tarinaa entisistä ja nykyisestä presidentistä, mutta en muista juttujen yksityiskohtia tarpeeksi yksityiskohtaiseksi kertoakseni niistä enempää. Kierros oli kaiken kaikkiaan oikein antoisa, eikä harmittanut maksaa muutamaa euroa siitä. Kierroksen jälkeen suuntasin takaisin Noitamarkkinoille, jossa päästin shoppailuhulluuden valloilleen. Illan päätteeksi suuntasin takaisin hostellille, ja olin liian väsynyt tehdäkseni illalla enää mitään.

Lähde telegraph

Seuraavana aamuna lähdin liikenteeseen muutaman tytön kanssa, joihin olin tutustunut hostellilla. Tyttöjen piti vierailla postitoimistossa, ja siellä vierailumme aikana ulkopuoliselle kadulle ehti ilmaantua valtava ihmismassa. Ulkoa kuului äänekkäitä pamauksia, jotka ainakin ensikertalaisen korviin kuulostivat epäilyttävästi aseen laukauksilta. Ulkona näkyi hirveä määrä ihmisiä, jotka huusivat jonkin sortin iskulauseita ja heiluttivat kylttejä. Onneksi paljastui, että pamaukset johtuivat jonkinlaisista ilotulitteista, mutta mielenosoituksen ilmaantuminen aivan viereen pisti hermostuttamaan. Edellispäivän kierroksellakin oltiin sanottu, että mielenosoitukset yltyvät helposti väkivaltaisiksi. Ne eivät siis todellakaan ole se paikka, jossa turistin kannattaa olla. Päästäksemme pois postitoimistosta meidän oli kuitenkin pakko kulkea mielenosoituksen ohi. Itse olin aika hermona ja halusin vain mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti. Pois päin kiirehtiessämme kuuluikin jälleen yksi pamaus, ja vaistomaisesti kyyristyin välttääkseni "luodin". Säikähdyksemme selvästi huvitti vastaan tulevaa paikallista, joka suupielet korvissa hymyillen hihkaisi "Welcome to Bolivia!". Pääsimme onneksi pian pois mielenosoituksen läheisyydestä, ja päivän adrenaliiniannos oli kärsitty.

Puistossa oli kyllä ihan kiva näköalatasanne. Lähde lapazlife

Kiertelimme kaupunkia ympäriinsä ja vierailimme erilaisilla markkinoilla. Ostimme myös bussiliput huomiselle, sillä matka jatkuisi seuraavana aamuna Copacabanaan. Olin katsonut kartasta suuren puiston, jossa suunnittelin viettäväni päivän. Kävi ilmi, että puisto olikin jonkin tyyppinen lasten huvipuisto, joten rennon piknikin sijasta päädyin kiertelemään päämäärättömästi ja palaamaan takaisin hostelliin. Illalla näin suomalaista ystävääni Kristiinaa, kun matkareittimme osuivat yhteen tämän yhden illan osalta. Hauskaa oli myöskin se, että täysin toisiamme konsultoimatta olimme varanneet sängyt samasta hostellista kyseiseksi yöksi. Vaikka olin ollut reissun päällä vasta alle viikon, tuntui kuin viime tapaamisesta olisi ollut ikuisuus. Seuraavana aamuna jo hyvästelimme toisemme - seuraavan kerran näkisimme vasta Suomessa.

Salar de Uyuni, Bolivia

Okei, on aika aloittaa matkakertomus. Kurssieni päätyttyä joulukuun puolivälin paikkeilla lähdin noin 10 päivän reissulle pohjoiseen, tarkemmin sanottuna Boliviaan ja Peruun. Matka oli hyvin nopeatempoinen, intensiivinen ja uuvuttava, mutta kerta kaikkiaan upea. Tuntuu, että matkasta olisi niin paljon sanottavaa, mutta niin vähän sanoja jotka onnistuisivat kuvaamaan näkemiäni paikkoja ja asioita. Normaalisti antaisin kuvien puhua puolestaan, mutta tällä kertaa en voi nojata edes niihin - kamerani nimittäin varastettiin, ja menetin kaikki kuvani Boliviasta. Sen takia joudunkin turvautumaan internetin ihmeelliseen maailmaan, josta olen lainannut kuvia.

Kuten sanottua, matkani alkoi heti viimeisten kokeideni jälkeen. Ensimmäisenä suuntasin jälleen Santiagon lentokentälle, josta lensin Calamaan. Kuten joku voi muistaa, Calama on lähin lentokenttä San Pedro de Atacamalle, jossa olen käynyt jo kerran aiemmin (San Pedro-jutun osat 1, 2 ja 3). Atacama toimi tällä kertaa kuitenkin vain pakollisenä välipysäkkinä matkalla kohti ensimmäistä kohdetta eli Uyunin suola-aavikkoa (=Salar de Uyuni).

PÄIVÄ 1

Laguna Blanca, lähde andesbybike

Salar de Uyuni on maailman suurin suolatasanko. Suola-aavikon paikalla oli ennen valtava järvi, joka kuitenkin alkoi kuivua ja jätti jälkeensä valtavan suolatasangon. Uyuniin on tarjolla valtavasti kiertoajeluita sekä Chilen että Bolivian puoelta - Chilestä kiertoajeluita lähtee Atacamasta, Boliviassa muun muassa Uyunin kaupungista ja Tupizasta. Matkan kestoja on tarjolla yhdestä päivästä viikkoon. Eri matkatoimistoja on tarjolla valtavasti, mutta kaikki tarjoavat käytännössä samaa päivien määrästä riippuen. Itse päädyin kolmen päivän kiertoajeluun, joka lähti Atacamasta ja päättyi Bolivian puolelle Uyuniin. Kannattaa tehdä etukäteistyötä ja lukea eri firmojen arvosteluja, sillä netti on pullollaan kauhukertomuksia humalaisista kuskeista, aivan liian täyteen ahdetuista autoista ynnä muista epämukavuuksista. Oma kiertoajeluni oli Atacama Mistica -nimiseltä firmalta. Kolmen päivän matka maksoi 100,000 pesoa eli noin 150 euroa, sisältäen matkat, majoitukset ja ruuat. Itse piti huolehtia, että mukana on tarpeeksi vettä ja vessapaperia (molemmat elintärkeitä!), jotain evästä sekä käteistä kansallispuistojen pääsymaksuihin.

Laguna Verde, lähde fromanyplacewithlove

Auto tuli hakemaan minua hostellilta aikaisin aamulla. Ensin ajoimme Chilen rajalle, jossa tsekkasimme itsemme ulos Chilestä, ja sitten Bolivian rajalle hankkimaan uudet leimat. Suomalaisena minun ei tarvinnut maksaa viisumista mitään, eikä periaatteessa pakollista todistusta keltakuumerokotuksesta kysytty missään vaiheessa. Rajan ylityksen jälkeen jakaannuimme maastureihin - minun maasturiini tulivat matkakumppanini Laura, Rodrigo ja Caroline, sekä skottilainen Tim.

Laguna Verde, lähde wikipedia

Rajan ylittämisen jälkeen suuntasimme kohti aavaa aavikkoa. Vierailimme kahdella eri laguunalla - Laguna Blancalla ja Laguna Verdellä (blanca = valkoinen, verde = vihreä). Molemmat laguunit olivat henkeäsalpaavan kauniita, ja olisin voinut viettää koko päivän vain niitä katsellen. Taustalla näkyi vuoria sekä Licanbur-tulivuori.

Geysir, lähde passengeronearth

Geysir, lähde passengeronearth

Laguunien jälkeen vuorossa olivat geysirit. Mielikuvissani geysirit olivat huomaamattomia, pieniä reikiä maassa, joihin voisi melkeinpä tippua vahingossa ellei niistä tulisi höyryä. Aina välillä geysir sylkisi kiehuvaa vettä kymmenien metrien korkeuksiin tasaisena patsaana. Noh, sellaisia geysireitä ehkä on olemassa, mutta Uyunin geysirit olivat erilaisia. Geysirit koostuivat vähintään metrin kokoisista lammikoista, joissa näytti kuplivan jonkinlaista paksua, likaista mönjää. Osa kuopista höyrysi vain hieman, toisista tuli kunnon savupatsaita. Veden sykäykset olivat kuitenkin varsin pieniä, korkeimmillaan noin metrin. Geysireistä nousi pahaa hajua, eikä höyryn keskellä tehnyt mieli hengittää. Paikalla ei ollut minkäänlaisia varoituskylttejä tai suoja-aitoja - kiehuvia kuoppia pääsi niin lähelle kuin vain uskalsi. Minulla oli vielä tuoreessa mielessä belgialainen nainen, joka kuoli tiputtuaan geysiriin, joten kovin lähelle ei tehnyt kyllä mieli mennä. Tuntuu aika uskomattomalta, että lukuistenkaan onnettomuuksien jälkeen paikalla ei ole minkäänlaisia turvatoimia. Suomessa moinen paikka olisi luultavasti tiukasti vartioitu onnettomuuksien välttämiseksi.

Kuumat lähteet, lähde sensingsouthamerica

Kuumien lähteiden luona sijaitsi ensimmäinen mahdollisuus vessan käyttöön sitten rajan ylityksen. Mikäli suunnittelet reissua Uyuniin, varaudu alkeellisiin ja suoraan sanoen ällöttäviin virkistäytymismahdollisuuksiin. Ja niistäkin on totta kai maksettava, eli varaa pikkurahaa mukaan! Pukukopissa oli mahdollisuus vaihtaa bikinit päälle, ja eikun vaan lähteeseen.

Kuumat lähteet, lähde amanecemetropolis

Vesi oli lämmintä ja rentouttavaa. Oli uskomattoman rentouttavaa lillua lämpimässä vedessä katsellen uskomattomia maisemia. Kuumassa lähteessä rentoutuminen ei kuitenkaan tee pidemmän päälle hyvää vuoristotaudille, joten emme viipyneet altaassa kovin kauaa. Itsekin olin alkanut päivän mittaan kärsiä lievästä vuoristotaudista, joka ilmeni helposti hengästymisenä ja päänsärkynä. Vuoristotautiin auttaisi veden juominen, mutta koska koskaan ei voinut tietää kuinka monen tunnin päässä seuraava vessa olisi, ei sitä uskaltanut juoda litratolkulla.

Laguna Colorada, lähde liternaute

Päivän viimeinen kohde oli Laguna Colorada (colorada = punainen). Lagunan punainen vesi oli aika uskomaton näky - en ole ennen todistanut mitään vastaavaa. Laguna Coloradalla saimme ihailla peräti kolmea eri flamingolajia, jotka elävät syömällä laguunassa uiskentelevia bakteereja. Samoista bakteereista johtuu flamingojen vaaleanpunainen väri.

Flamingot Laguna Coloradalla, lähde ultimatechase

Ajaessamme läpi aavikon näimme auton ikkunasta useitakin laguunoja, mutta pysähdyimme vain näille kolmelle. Kunkin kohteen välillä oli tunnin tai useamman ajomatka jeepillä. Yllättävää oli, että aavikolla oli todella kylmä jopa päivällä. Olisin olettanut, että aurinko lämmittäisi tasaista maata, mutta rankka tuuli vei kaiken lämmön. Kerrospukeutuminen tuli siis tarpeeseen!

Päivä päättyi keskellä-ei-mitään-sijaitsevaan ho(s)telliin, jossa majoituimme kuuden hengen huoneissa. Vuoristosairauteni takia kärsin kohtalaisesta päänsärystä, joten keskityin lähinnä lepäämään. Ensimmäisen päivän aikana kävimme noin 3500 metrin korkeudessa, joten ei ihme että kehoni vaati totuttelua. Hotellissa ei ollut suihkumahdollisuutta, ja sähköt sammutettiin melko aikaisin illalla.  Ennen tämän pitkän reissuni alkamista olin luvannut puolestani pelkäävälle poikaystävälle, että ilmoittaisin joka ilta olevani kunnossa vaikka tekstiviestillä, jos internet-yhteyttä ei olisi. Enpäs ollut tullut ajatelleeksi, ettei aavikolla ole yhtään minkään näköistä kenttää. Ilmoittamiset jäivät siis välistä, ja toivoin että kotiväki päättelisi hiljaisuuden syyn. Saimme antaa kameramme ja (hyödyttömät) puhelimemme kuskille, joka latasi niitä yön aikana omilla systeemeillään. Illan hämärtyessä hotellissa tuli entistä kylmempi, ja nukuin suurin piirtein kaikki vaatteeni päälläni, pipo päässä, hanskat kädessä, makuupussissa,usean täkin alla.

PÄIVÄ 2

Heräsimme jälleen aikaisin aamulla, valmiiksi väsyneenä. Sidoimme rinkkamme jälleen jeepin katolle ja lähdimme matkaan. Ensimmäisenä ajoimme Silolin aavikolle, joka oli täynnä erikoisen muotoisia kivimuodostelmia. Tunnetuin niistä on "Arbol de Piedra" eli "Kivipuu".

Arbol de piedra, lähde bobaroundtheworld

Tuulen aiheuttama eroosio on muotoillut kiven painovoimaa uhmaavaksi patsaaksi, joka näyttää siltä että voisi kellahtaa kumoon hetkenä minä hyvänsä. Muistaakseni kiven lähettyvillä oli kyltti, joka kielsi koskemasta muodostelmaan, mutta jo lyhyenä vierailuaikanamme ehdin todistaa turistien rikkovan tätä sääntöä. On aika surullista, etteivät turistit kunnioita nähtävyyksiä, vaan osaltaan tuhoavat niiden säilyvyyttä yhden kuvan tähden.

Silolin aavikko, lähde miraquecurioso

Minulla oli edelleen vuoristotaudin oireita, joka aiheutti minulle enemmän henkistä tuskaa kuin fyysistä. Olin aivan innoissani juoksemassa kaikkien ihmeellisten kivimuodostelmien luokse, mutta jo parin hölkkäaskeleen ottaminen sai aikaan välittömän päänsäryn ja hengästymisen. Olin siis kuinka innoissani tahansa, en pystynyt säntäilemään ympäriinsä vaan jouduin hillitsemään itseni. 

Salvador Dalin aavikko, lähde flickr

Ajoimme myös "Salvador Dalin aavikon" läpi. Aavikon osa on saanut nimensä siitä, että sen kivimuodostelmat muodostavat Dalin maalauksia.

Laguna Honda, lähde fromatob

Seuraava pysäkki oli Laguna Honda, ja sen jälkeen Laguna Hedionda. Hedionda tarkoittaa kirjaimellisesti haisevaa, ja tästä kyseisestä laguunasta kieltämättä nousi normaalia voimakkaampi aromi. Aika lailla jokaisella laguunalla oli nähtävissä flamingoja, mutta siitä huolimatta en vieläkään tunnista eri flamingolajien eroja.

Laguna Hedionda, lähde hqworld

Laguna Cañapa oli päivän kolmas laguuna, koko reissun kuudes. Vaikka jokainen laguuna oli henkeäsalpaavan kaunis kirkkaine vesineen, vuorimaisemineen ja hempeine flamingoineen, tässä vaiheessa laguunat alkoivat näyttää silmissämme melko samalta. Oikeastaan voisikin sanoa, että ensimmäisen päivän laguunat olivat keskenään vaihtelevampia kuin toisen päivän, jotka muistuttivat oikeastikkin enemmän toisiaan.

Laguna Cañapa, lähde gonback

Seuraava ja päivän viimeinen pysäkki oli Chiguanan suolatasanko, jonka halki kulki junarata. Saavuimme paikalle juuri ajoissa, sillä vain hetken odottelun jälkeen näimme taivaanrannassa lähestyvän junan. Juna puksutti ohitsemme vauhdilla. Keskellä valkoista aavikkoa kulkeva juna oli jokseenkin absurdi näky, kuin suoraan jostain omituisesta unesta. 

Chiguanan suolatasanko, lähde travelblog

Junakohtaamisen jälkeen lähdimme toiseen yöpymispaikkaamme, suolahotelliin. Hotelli oli rakennettu kokonaan suolasta - seinät olivat suolaa, lattia oli suolaa, katto oli suolaa, pöydät ja tuolit olivat suolaa, sängyt olivat suolaa... Saavuimme hostelliin kohtalaisen aikaisin, joten meillä oli aikaa tutustua muiden jeeppien matkalaisiin ja pelata korttia. Täällä meillä oli vihdoinkin myös mahdollisuus käydä suihkussa, tosin lisämaksua vastaan. Lämmintä vettä sai noin viideksi minuutiksi, ja lämpötilaa oli mahdotonta säädellä. Vesi oli joko polttavan kuumaa tai jäätävän kylmää, mutta ainakin sain edes vähän puhtaamman olon itselleni.

Suolahotelli, lähde noestamosaquisinoalli

Illalla saimme hieman jännittää, kun kuskimme ilmaantui pöytäämme kysymään, olemmeko nähneet hänen kansallispuistonsa pääsylippua. Ilman pääsylippua ei kuulemma ole asiaa pois puistosta (toivon mukaan hieman liioiteltua?), eikä hän löydä omaansa. Emme tienneet asiasta mitään, ja kuski häipyi hermostuneena paikalta. Onneksi hän kuitenkin palasi joitakin tunteja myöhemmin pääsylippunsa kanssa.

Kuvan hostteli ei ole meidän hostellistamme (kyllä, niitä on useampi), mutta hyvin samantyyppinen. Täällä saimme nukkua ruhtinaallisesti kahden hengen huoneissa, ja hotellissa oli paljon lämpimämpää kuin edellisessä.

PÄIVÄ 3

Kuskimme oli antanut meille kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdemme liikkeelle viideltä aamulla ja ajamme Uyunin suola-aavikolle auringonnousuksi, tai nukumme pidempään ja ajamme vasta aamun sarastettua. Valinta oli itsestäänselvä, ja viideltä olimme jo autossa.

Lähde summitpost

Ulkona oli pilkkopimeää, ja ajoimme selvästi jonkin sortin kinttupolkua pitkin. Tie oli pieni ja epätasainen, ja mielessä kävi pakostikkin onnettomuuden mahdollisuus. Kuskimme oli kuitenkin kokenut hommassaan ja luovi meidät tasaisemmille laitumille ilman ongelmia. Ikuisuudelta tuntuvan ajon jälkeen pysähdyimme lopulta keskelle ei mitään ja jäimme odottamaan auringon lopullista nousemista. Näky oli sanoinkuvaamaton.

Lähde tunari

Oikeastaan en pysty millään tavalla sanallistamaan auringonnousua Uyunilla. Nouseva aurinko värjäsi koko maan, ja väriloisto oli uskomaton.

Lähde flickr

Auringon noustua hyppäsimme takaisin autoon ja ajoimme yhä syvemmälle aavikkoon. Päivän jo valjettua saavuimme Incahuasin saarelle. Ennen kuin Uyunin suola-aavikko oli suola-aavikko, oli se tosiaan järvi. Ja tällä järvellä oli saari. Vaikka järvi kuivuikin, saari jäi. Saarta asuttivat ennestään inkat, ja saari on tunnettu yli kymmenen metrin mittaisista jättiläiskaktuksistaan. 

Incahuasu, lähde sauval

Saimme vapaata aikaa tutkia saarta, ja kiipesin kukkulan huipulle. Huipulta näkyi entistä paremmin aavikon laajuus. Silmänkantamattomiin näkyi vain valkoista maata, ja jossain kaukaisuudessa näkymää rajasivat (tuli)vuoret. Tästä syystä aavikolla on myös lähes mahdotonta suunnistaa, mikä käytännössä tarkoittaa että aavikko on vaarallinen kaikille, joilla ei ole vuosien kokemusta siellä ajamisesta. Kuskimme kertoi tarinan turisteista, jotka olivat vuokranneet auton Uyunin kaupungista ja lähteneet keskenänsä vierailemaan Isla Incahuesilla. Turistit eksyivät, ja laajoista etsinnöistä huolimatta heidät löydettiin vasta viikon päästä - kuolleina. Tämän jälkeen itsenäinen ajo aavikolla on ollut kiellettyä.

Isla Incahuesi, lähde amazingplaces

Tutkittuamme saarta aikamme suuntasimme jälleen aavikon tyhjyyteen. Jonkin ajan päästä kuskimme pysähtyi ja ilmoitti, että nyt on aika ottaa "ne hauskat kuvat". Hauskoilla kuvilla viittaan taideteoksiin kuten nämä:

Lähde travelfeed

Lähde tripadvisor

Taustan monotonisuuden vuoksi aavikko oli täydellinen paikka ottaa hauskoja kuvia, joissa hyödynnetään optista illuusiota. Räpsimme sadoittain kuvia ja toteutimme erilaisia ideoita käyttäen hyväksi kaikkea mahdollista rekvisiittaa mitä vain tavaroistamme keksimme. Valitettavasti suurin osa näistä kuvista otettiin minun kamerallani, joten varkauden myötä menetimme mestariteoksemme. Ainut kuva, joka minulle säilyi Uyunista on tämä:

Palattuamme sivistyksen pariin halusin nimittäin palavasti jakaa edes pienen osan uskomatonta kokemustani Facebookissa. Koska kännykkäni jumitti todella pahasti, kun laitoin tuhat kuvaa sisältävän kameran muistikorttini sen sisuksiin, ja koska internet-yhteys oli uskomattoman huono, luovutin kuvien jakamisen suhteen heti ensimmäisen kuvan lataamisen jälkeen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt taistella puhelimen kanssa tarmokkaammin, mutta olen iloinen että edes yksi kuva säilyi reissusta.

Lähde daily

Uyunissa voi tunnetusti vierailla joko kuivana tai sadekautena. Vierailumme aikaan olisi normaalisti jo sadekausi, jolloin aavikko peittyy vesikerroksen alle heijastaen taivaan, mutta tällä kertaa sateet olivat myöhässä ja näimme aavikon kuivana. Maan suola oli kivettyneen kovaa, ja suolakiteet muodostivat mehiläisvahamaisen kuvion pinnalleen. Kaukana näkyivät vuoret, mutta muuten maisema vain jatkui ja jatkui ja jatkui tasaisena.

Lähde gqtrippin

Leikittyämme tarpeeksi aavikolla ja hauskoilla kuvilla vierailimme vielä muutamassa paikassa. Vierailimme Colchanen kylässä, jossa saimme tehdä turistiostoksia, ja toisessa suolahotellissa. Aivan viimeinen kohteemme oli ns. junien hautausmaa aivan Uyunin kaupungin ulkopuolella.

Junien hautuumaa, lähde been-seen

Uyuni oli ennen tärkeä kaupunki liikenneyhteyksien kannalta. Uyunin kautta kuljetettiin muun muassa mineraaleja Andeilta Tyynellemerelle. Kaivostoiminnan romahduttua myös junat kävivät tarpeettomiksi, ja monet niistä hylättiin Uyuniin. Junien hautuumaa oli taas niitä absurdilta tuntuvia juttuja. Roustuneet vanhat junat vain lojuivat siellä vielä vuosikymmenten jälkeen.

Uyunin keskusta, lähde ibackpack

Junien jälkeen kiertoajelumme oli ohi. Kuski vei meidät Uyunin kaupunkiin, jossa tapoimme aikaa päivän. Olimme kaikki todella väsyneitä, eikä energiaa oikein riittänyt mihinkään. Kaiken lisäksi Uyuni on todella pieni kaupunki, emmekä löytäneet sieltä paljoa nähtävää. Uyunissa sain kuitenkin täytettyä yhden matkani tavoitteista - söin laamaa. Vastoin mielikuviani, laamakokemukseni ilmaantui minulle pitsan muodossa. Naureskelen vieläkin hieman sille, että olen nyt syönyt laamapitsaa. Sivistynyttä ja niin edespäin, mutta mikäs siinä. Illalla nousimme bussiin, joka vei meidät yön aikana Bolivian toiseen pääkaupunkiin La Paziin.

Lähde eldiario

Lopuksi vielä KOOTUT VINKIT Uyunin matkalle:
-Tee taustatutkimusta matkantarjoajista. Varmista, ettei jeeppiä tunneta täyteen ihmisiä, ja että kuski on luotettava. Jos et puhu espanjaa, varmista että kuski puhuu englantia.
-Varaa mukaan riittävästi käteistä rahaa. Kansallispuistot maksavat yllättävän paljon (en nyt tietenkään muista paljonko, mutta matkaoppaat osaavat kyllä antaa osviittaa. Ota enemmän kuin mitä he suosittelevat).
-Varmista, että osa käteisestäsi muodostuu pienistä kolikoista. Vessamaksut ovat aika pieniä, eikä heillä ole aina antaa takaisin isoista (tai edes pienistä) seteleistä.
-Ota mukaan vessapaperia. Vaikka maksaisit vessassa käymisestä, se ei välttämättä tarkoita, että hinta sisältäisi paperia.
-Ota mukaan käsidesiä. Peseytymismahdollisuudet ovat välillä niin ja näin.
-Vettä, vettä ja vettä. Reissun hintaan kuuluvat ateriat, mutta eivät välipalat tai vesi. Oma vesi on todella tärkeää niin nesteyttämisen kuin vuoristotaudin oireiden torjunnankin kannalta. Kaksi litraa ei riitä, ota vähintään kolme. Mielellään enemmänkin.
-Kerrospukeudu ja ota paljon vaatetta. Päivällä tuulee todella kylmästi, ja yöt ovat hyytäviä.
-Koska yöt ovat hyytäviä, ota makuupussi.
-Älä juo alkoholia ennen aavikkoreissua tai sen aikana. Alkoholi pahentaa vuoristotaudin oireita.
-Pidä mukana vara-akkua kameralle. Ainakin itse räpsin niin paljon kuvia, että sille tuli tarvetta.
-Tutustu matkakumppaneihisi. Vietätte paljon aikaa samassa jeepissä ajaen, ja aika käy nopeasti pitkäksi täydessä hiljaisuudessa.
-Ota mukaan hauskaa rekvisiittaa "hauskoja kuvia" varten. Tyrannosaurus rex on klassikko.
-Viimeisenä, NAUTI MATKASTA. Maisemat ovat upeita.