Kohti Machu Picchua

Huh, kylläpä on taas aikaa kulunut! Vaikka näistä reissuista on kulunut jo vuosi, yritän nyt vihdoinkin saada kirjoitettua matkatarinan loppuun. Tarinoinnit jäävät varmasti hiukan aiempaa lyhyemmiksi, kun en enää muista kaikkea niin tarkkaan. Mutta tarina jatkukoon!

Yöllisen bussimatkan jälkeen saavuimme saksalaisen ystäväni kanssa Cuscoon. Saavuimme perille aikaisin aamulla, joten otimme taksin bussiaseman edestä ja suhasimme sillä suoraan hostellille. Bussiaseman ympäristö ei näyttänyt miltään maailman parhaalta asuinalueelta, joten varsinkaan hämärällä ja väsyneenä ei huvittanut alkaa harhailemaan.

Plaza de Armas. Lähde: theonlyperuguide

Matkasuunnitelmaani kuului, että jatkaisin jo samana päivänä matkaa Aguas Calientesiin, Machu Picchua lähimpänä olevaan kaupunkiin. Helpoin tapa päästä kaupunkiin on juna, jonka liput ovat suhteellisen kalliita ja hyvä varata jo hyvissä ajoin ennen matkaa. (Vaikeita tapoja ovat puolestaan junaraiteita myötäillen perille käveleminen, matkan taittaminen useassa osassa pienten kaupunkien kautta ja tietenkin kuuluisin vaihtoehto Inca Trail eli 43 kilometrin patikointi). Koska tarkoituksena ei ollut yöpyä Cuscossa, en ollut varannut hostelliakaan ensimmäiselle yölle. Paikallisten hostellien tapoihin kuitenkin kuuluu, että matkatavaroita saa jättää säilytykseen Machu Picchu -vierailun ajaksi. Siispä sain jättää rinkkani hostellin huomaan, vaikka olin varannut sieltä itselleni yön vasta muutamaa päivää myöhemmäksi.

Hostellin jälkeen kävimme aamupalalla. Olin vieraillut apteekissa vatsatautini vuoksi ja aloittanut lääkityksen edellisenä päivänä, mutta en edelleenkään saanut juuri ravittua itseäni. Kohtalaisen turhan aamupalan jälkeen kävin lunastamassa junalippuni matkatoimistosta, ja lähdimme Cristinan kanssa kiertelemään. Vierailimme museossa, jossa esiteltiin todella kattavasti inkakulttuuria ja Machu Picchua.

Museon sisäpiha

Museon jälkeen palasin hostellille, aikomuksenani pakata pienempään laukkuun tarvikkeet Machu Picchua varten. Pakatessani tavaroita huomasin yhtäkkiä, että jotain puuttuu. En löytänyt kameraani mistään. Paniikki kasvoi, kun kaivoin rinkan taskuja ja sisuksia, mutta kameraa ei löytynyt mistään. Olin käyttänyt kameraa viimeksi Punossa. Uros-saaren kierroksen jälkeen jätin rinkkani säilytykseen erääseen bussiaseman matkatoimistoon, ja jätin kameran rinkkaan. Olin ajatellut, että kamera olisi paremmassa turvassa lukkojen takana matkatoimistossa kuin mukanani hämärtyvässä Punossa. Selvästikkin olin väärässä, sillä kamerani oli kadonnut tämän säilytyksen aikana. Opetuksena siis niin itselleni kuin muillekin: älkää luottako edes "virallisiin" säilytyspaikkoihin.

Olin hieman shokissa, kun menin itku kurkussa hostellin respaan kysymään neuvoa. Respa kehotti minua tekemään rikosilmoitus heti, jotta vakuutukseni varmasti korvaisi kameran. Tilannetta mutkisti se, että minun oli tarkoitus lähteä junalla Machu Picchuun tunnin päästä. Aika oli siis kortilla. Suhasin taksilla poliisiasemalle, jossa selitin asiani. Poliisit olivat aluksi todella vastahakoisia ottamaan asiaani vastaan, sillä rikos oli tapahtunut Punossa, eikä siis kuulunut heille. Selitin, etten mitenkään voi mennä takaisin Punoon tekemään rikosilmoitusta, ja että minun pitäisi olla matkalla junaan hyvinkin pian. Lopulta poliisit suostuivat ottamaan rikosilmoituksen vastaan, ja yksi heistä kirjoitti tarinani vihkoon kuulakärkikynällä. Kiireessä poliisin kirjoitustahti tuntui tuskastuttavan hitaalta, mutta lopulta he saivat kaikki tarpeelliset tiedot ylös. He käskivät minun tulla uudestaan myöhemmin, niin saisin kopion ilmoituksesta.

Suorastaan ryntäsin takaisin kadulle ja taksin kyytiin. Matka Machu Picchulle on kohtalaisen monimutkainen. Ensin on saavuttava Cuscoon, jossa on mentävä tietylle "kimppataksi"-nurkkaukselle, josta ajetaan noin tunnin matka toiseen kaupunkiin, josta juna lähtee. Suhasin siis taksilla tälle paikalle, josta "kimppataksit" lähtevät. Tässä vaiheessa aika oli toden teolla kortilla, ja matkaan olisi päästävä heti, tai myöhästyisin junasta. Ja jos myöhästyisin junasta, Machu Picchu jäisi pelkäksi haaveeksi. Heti taksista päästyäni siis huusin, että minun on päästävä matkaan juuri nyt heti - kuka lähtee? Mies viittoi minut saman tien luokseni, ja olisi lähtenyt heti matkaan. Hinta tosin olisi nelinkertainen normaaliin, koska olisin ainut matkustaja. Siirryin seuraavalle taksintarjoajalle, joka hoputti minut kyytiin. Istuin kärsimättömänä tila-autossa, ja aloin hermostua, kun mitään ei tapahtunut. Kysyin taksikuskilta, milloin lähdemme. Hän vakuutti meidän lähtevän heti. Kysyin, että miksi emme sitten liiku mihinkään. Hetken inttämisen jälkeen kuski myönsi, että auto olisi saatava täyteen matkustajia, ennen kuin se liikahtaisi.

Tässä vaiheessa tuli mitta täyteen. En ole ikinä ennen raivonnut muille kuin äidilleni, ja nekin raivoamiset ovat olleet harvoja ja kohtalaisen lieviä. Nyt ilmeisesti jotain naksahti päässä, sillä aloin suoraa päätä huutamaan taksikuskille ja tivaamaan häneltä, miksi hän oikein valehteli minulle. Saatoin jopa tehostaa sanojani käsillä huitomisella. Riuhdoin itseni ulos taksista ja marssin suoraa päätä ensimmäisen kyydintarjoajan luokse. Pääsin siis vihdoinkin matkaan, vaikka jouduinkin maksamaan siitä pidemmän pennin.

Lähde: hiltongardeninn

Matkalla selitin kuskille, että minun on oltava juna-asemalla tunnin päästä, joten hänen olisi syytä ajaa niin lujaa kuin vain mahdollista (turvallisuus mielessä pitäen, luonnollisesti). Tämän kuultuaan kuski alkaa korottaa hintaa, sillä "hän ei tiennyt, että olisi niin kiire". Raivonpuuskan jäljiltä pysyin tiukkana, ja sanoin, ettei hintaa voi enää korottaa kesken matkan, vaan maksaisin sen hinnan jonka hän alun perin ilmoitti. Hetken päästä tästä "sanaharkasta" alan kiinnittää huomiota ympäristöömme. Taksi ajoi kohtalaisen pienelle tiellä asuinalueen keskellä. Yhtäkkiä aloin tiedostaa, että olen yksinäisenä naisena tuntemattoman miehen kyydissä, enkä voisi mitenkään olla 100% varma, että kyseessä edes on virallinen taksi. Ja että olin juuri kinannut hinnasta tämän tuntemattoman miehen kanssa. Ja että nyt ajoimme alueella, joka ei vastannut mielikuviani kaupungista ulos pääsemiseksi. Hiukkasen hermostuneena kysyin, onko tämä tosiaan oikea reitti. Taksikuski vakuutti näin olevan. Meinasin jo alkaa hautomaan erilaisia uhkakuvia, mutta pian pääsimme isommalle tielle, ja hermostukseni laantui. Taksikuski osoittautui lopulta aivan mukavaksi ihmiseksi, ja rupattelimme osan matkasta.

Näkymiä junasta

Helpotus oli melkoinen, kun pääsin lopulta juna-asemalle ajoissa. Junaraiteet kulkevat viidakon läpi, joten kannattaa mennä istumapaikalle, jos suinkin vain kykenee. Matka kestää noin 1,5 tuntia, joten maisemia jaksaa kyllä katsella.

Näkymiä junasta

Vihdoinkin saavuin Aguas Calientesiin. Suuntasin ensimmäisenä hostelliini, joka tietenkin sijaitsi rinteen huipulla. Jätin tavaroitani huoneeseeni ja suuntasin kioskille, jolla myydään bussilippuja Machu Picchulle. Kioskilla tosin ei suostuttu myymään minulle lippua, koska en ollut ottanut passiani mukaan. Kioski sijaitsi luonnollisesti rinteen alapäässä, joten sain kiivetä rinteen takaisin ylös passin saadakseni. Huoneessani kohtasin päivän kolmannen kriisin. Kameran katoamisesta johtuvan lähtökiireen vuoksi olin epähuomiossa jättänyt Machu Picchun pääsylippuni hostelliin Cuscoon. Paniikki alkoi taas puristaa rintaa, kun ajattelin, että kaikkien näiden koettelemusten jälkeen inkakaupunki jäisi haaveeksi typerän unohduksen takia. Ennen täyttä paniikkia kuitenkin muistin, että liput ovat minulla myös sähköpostissa, joten tarvitsisin vain tulostimen niiden uusintamiseksi. Respasta ei sellaista löytynyt, mutta sattumalta paikalla oli mies, joka oli töissä Machu Picchulla. Hän osasi kertoa minulle, etten tarvitsisi tulostettua pääsylippua, jos minulla oli esittää varausnumero. Portin työntekijät voisivat tulostaa minulle lippuni paikan päällä.

Perillä Aguas Calientesissa

Tivattuani tarpeeksi vakuutteluita pelkän varausnumeron riittävyydestä rauhoutuin ja läksin takaisin kioskille. Ostin bussilipun seuraavalle päivälle, ja kiipesin rinnettä ylös kolmatta kertaa. Olin jo ensimmäisellä matkalla hostellille rupatellut erään ravintolan sisäänheittäjän kanssa (joka neuvoi minulle oikean suunnan), ja vaihtanut muutaman sanan joka kerta, kun menin ravintolan ohi (eli laskujeni mukaan viidesti), joten koin suorastaan velvollisuudekseni illallistaa kyseisessä ravintolassa. Tässä vaiheessa ilta oli jo pimentynyt, ja marssin ruuan jälkeen hostelliin nukkumaan. Päivä oli harvinaisen pitkä ja tapahtumarikas. Olin nukkunut edellisen yön bussissa, ja päivän vastoinkäymisten ja rinteen kiipeämisten jälkeen uni tuli nopeasti.

Näkymä Aguas Calientesin hostellin ikkunasta

Tapahtumahetkellä en tullut ajatelleeksi, mutta myöhemmin olen tuntenut pientä ylpeyttä siitä, että onnistuin sekä tekemään rikosilmoituksen että myös raivoamaan espanjaksi. Sellaisessa tunnekuohussa ja stressissä en nimittäin olisi ihmetellyt, jos ulos olisi tullut pelkkää vittusaatanaa tai itkua. Alun shokin jälkeen onnistuin suhtautumaan myös kameran menetykseen harvinaisen kypsästi siihen nähden, että passin ja luottokortin jälkeen pidin kameraa arvokkaimpana omaisuutenani. Tietenkin minua harmitti, että kameran myötä menetin koko alkumatkan kuvat (kaikki chilessä kuvattu materiaali oli onneksi tietokoneella turvassa) ja että loppumatkan joutuisin pärjäämään pelkästään kännykkäni melko surkealla kuvanlaadulla. Loppujen lopuksi kamera oli kuitenkin pelkkää omaisuutta, joka olisi korvattavissa. Tärkeintä oli, etten ollut menettänyt koko rinkaani ja ettei minulle itselleni ollut käynyt mitään.