Cusco

Saavuin tosiaan takaisin Cuscoon vasta yhden aikaan yöllä. Fyysisesti todella rankan päivän jälkeen olin todella väsynyt, ja aioin nukkua niin pitkään kuin mahdollista. Seuraavana vuorossa pieni tarina siitä, miten pitkät yöuneni jäivät vain haaveeksi. Jos kohtalaisen turhanaikainen draama ei kiinnosta, niin seuraavat kaksi kappaletta voi ohittaa huoletta.

Aamulla heräsin, kun 2-3 huone"kaveriani" laittoivat valot päälle ja juttelivat keskenään kovaäänisesti. Jonkin aikaa meteliä kuunnteltuani rohkaisin itseni ja pyysin tyttöjä laittamaan valot pois, koska osa meistä yritti vielä nukkua. Tytöt suurin piirtein kohauttivat olkiaan eivätkä tehneet mitään asian korjaamiseksi. Huomautin, että heillä on sänkyjensä luona pienet yövalot, joiden valossa he näkevät kyllä pakata. Ei reaktioita. Yritin jatkaa nukkumista valoista huolimatta, mutta moinen töykeys (sekä valtava väsymys) sai minut kiukustumaan sen verran pahasti, ettei unesta tullut enää mitään. Tarpeeksi kauan kihistyäni kömmin itse alas kerrossängystäni ja kävin laittamassa valot kiinni. Tytöt olivat ilmeisesti jo kadonneet, ja jatkoin tyytyväisenä unia.

Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun valot laitettiin uudestaan päälle. Jälleen kerran jokin naksahti päässäni, ja ennen kuin ehdin edes nousta istuma-asentoon, olin korottanut ääneni. Muistaakseni ihmettelin kovaan ääneen, eikö tytöillä ole lainkaan kunnioitusta muita kohtaan. Istuma-asentoon päästessäni huomasin, että valokatkaisijan luona seisoi aiempien meluajien sijasta täysin tuntematon, pelästyneen näköinen tyttö. Hän laittoi valot kiinni ja minä jatkoin nolostuneena uniani. Mielestäni tapahtumaketju osoittaa todeksi psykologisen väitteen, jonka mukaan raivon purkaminen ei suinkaan johda olon helpottumiseen (ns. höyrykattila-teoria), vaan pelkästään lisään raivoon. Kun olin jo kerran menettänyt hermoni kimppataksin kuskille, oli paljon helpompaa alkaa raivoamaan myös tuntemattomille kimppakämppäläisille.

Lyhyemmin ilmaistuna olin edelleen väsynyt, kun viimein oli pakko herätä. En tiennyt oikein mitään Cuscon nähtävyyksiä, joten pyysin respaa näyttämään minulle kartasta markkinoita.

Oikeastaan koko päivä meni kauppoja kierrellessä. Vietin myös kohtalaisen paljon aikaa hotellilla silkasta väsymyksestä. Päivän hyvä puoli oli tosin siinä, että lääkkeeni vatsavaivaa vastaan alkoivat vihdoin vaikuttaa. Ruokahaluni ei vieläkään ollut ennallaan, mutta vihdoinkin tuntui, että sain ravittua itseäni. Illalla menin jälleen bussiasemalle, sillä seuraavan yön aikana oli tarkoitus matkustaa Arequipaan.

Machu Picchu

Machu Picchu 1400-luvulla rakennettu inkakaupunki. Kaupungissa ehdittiin asua noin vuosisata, ennen kuin espanjalaiset valloittajat saapuivat alueelle ja inkat hylkäsivät kaupungin. Machu Picchun eristyneisyyden vuoksi espanjalaiset eivät koskaan löytäneet kaupunkia, ja paikka säilyi koskemattomana. Kaupunki tuli tunnetuksi maailmalla vasta 1900-luvulla, kun amerikkalainen tutkija Hiram Bingham "löysi" kaupungin paikallisten asukkaiden johdatuksella.

Machu Picchun alueella on kaksi vuorta, joille on mahdollista kiivetä: Macchu Picchu Mountain (tai espanjaksi montaña) ja Huyana Picchu (tunnetaan myös nimellä Wayna Picchu). Vuorille pääsyä on kuitenkin rajoitettu, joten jo pääsylippua ostaessa on päätettävä, haluaako kiivetä jommalle kummalle vuorelle (ja maksaa tästä huvista hieman ekstraa). Tein paljon vertailuja vuorien "paremmuudesta" ennen matkaa ja päädyin lopulta valitsemaan Huyana Picchun omaksi kohteekseni. Huyana on hieman matalampi vuori, joten ajattelin, että sinne kiipeäminen olisi vähemmän rankkaa. Toisaalta Huyanalle väitetään olevan jyrkempi nousu, joten molemmilla on puolensa. Lippua ostaessa on valittava myös, mihin aikaan vuorelle kiipeää. Tarjolla on aikainen aamu (lähtö klo 7-8) ja myöhempi aamu (lähtö klo 10-11). Tutkimustyöni päätteeksi valitsin myöhäisemmän lähdön. Sateiseen vuodenaikaan alueella on usein pilvistä aamuisin, jonka takia aikaisemmalla lähdöllä ei huonolla tuurilla näe juuri mitään pilvipeitteen läpi. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä kyseisenä aamuna vuoren huippu tosiaan oli näkymättömissä pilvien takana.

Vuoret olivat pilvien peitossa aamulla

Machu Picchu-päiväni aamuna herätys koitti tuskallisen aikaisin. Ensimmäinen bussi Machu Picchulle lähtee puoli kuudelta aamulla, jonka jälkeen busseja kulkee 5-10 minuutin välein. Itse Machu Picchun alue aukeaa kuudelta, joten ensimmäinen bussi saapuu perille juuri avaamishetkellä. Itse tietenkin tähtäsin ensimmäisiin busseihin ollakseni perillä mahdollisimman aikaisin. Suunnitelmani oli palkata opas heti aamulla, kävellä opastettu kierros läpi, kiivetä vuorelle ja lopuksi kierrellä vielä itsenäisesti.

Ensimmäiseksi piti siis palkata opas. Heti bussista ulos astuessa tuleekin vastaan monia oppaita, jotka voi palkata joko yksin itselleen tai liittyä pieneen ryhmään. Löysin englantia puhuvan oppaan nopeasti, ja lähdimme matkaan viiden hengen ryhmän kanssa. Pääsin sisälle ongelmitta varausnumeroni kanssa, mutta suosittelen silti kaikille paperisen version tuomista. Stressasin nimittäin viime hetkeen saakka, ettei minua päästettäisikään sisään.

Vesiallas, jonka avulla seurattiin auringon liikkeitä

Oppaamme kuljetti meitä ympäri kaupunkia kertoen samalla kaupungin historiasta, arkkitehtuurista ja inkakulttuurista. Kaupungissa asui kuninkaallisia ja aatelisia, mutta myös normaalia kansaa. Kaupungista löytyy omat alueet niin viljelykselle, kansalle, kuninkaallisille kuin uskonnollekin. Kaupunki oli uskomattoman hyvässä kunnossa ikäänsä nähden, ja tarinat olivat suorastaan lumoavia. Kaupungista löytyy monia rakennelmia, joilla on seurattu auringon ja kuun liikkeitä, joilla kaikilla on omia merkityksiään. Myös mahdolliset viholliset oli otettu huomioon kaupungin suunnittelussa. Valitettavasti en kirjoittanut tarinoita ylös, joten muistikuvat niistä alkavat olla jo melko hämäriä.

Kierrellessämme oppaan kanssa huomasin hengästyväni helposti. Sen lisäksi että olimme melko korkealla merenpinnasta (ei tosin yhtä korkealla kuin Uyunissa parhaimmillaan), kärsin vielä vatsataudista. Tauti oli osoittanut ensimmäisiä lientymisen merkkejä, sillä aamulla sain syötyä aamupalan ongelmitta, mutta takana oli jo kolme päivää hyvin vähäisellä ravinnolla. Aloin siis olla hieman huolestunut Huyana Picchun suhteen. Jos jo muutamien portaiden käveleminen saa hengästymään, niin miten ihmeessä pääsisin kiipeämään kokonaisen vuoren huipulle? Tunsin tietenkin suurta houkutusta suomalaiseen sisu-ajatteluun: "Tänne asti tultu ja lipusta maksettu, en varmasti missaa tätä kokemusta jonkun vatsataudin takia! Huipulle mennään vaikka ryömimällä!", mutta jonkin aikaa asiaa kypsyteltyäni päädyin lopulta realistisempaan ajattelumalliin: "Yritän parhaani, mutta jos voimat ei yksinkertaisesti riitä niin sitten ei riitä. Onhan pelkkä täällä oleminenkin jo kokemus".

Huyana Picchu; matkaa taitettu jo pieni tovi

Oppaan pitämän kierroksen päättyessä alkoikin jo olla aika suunnata Huyana Picchun juurelle ja aloittaa kiipeäminen. Matka oli suurimmalta osalta ihan vain polkua pitkin kävelyä, mutta välillä matkantekoa helpottivat portaat. Nousu oli kohtalaisen jyrkkää, vaikka osa reitistä kulkikin "siksakkia". Otin suosiolla rauhallisen tahdin nousun kanssa, ja pysähdyin usein hengittelemään rauhassa ja juomaan vettä. Oli mukava huomata kanssakulkijoiden sydämellisyys, sillä monet heistä varmistivat minun olevan okei, kun olin pysähtynyt polun varteen lepohetkilleni. Vaikka olinkin sinnikkäällä asenteella liikenteessä, pyrin kuuntelemaan kehoani ja olemaan vetämättä itseäni aivan piippuun. Ei nimittäin hirveästi naurattaisi, jos tuupertuisi kesken matkan eikä pääsisi enää omin avuin alas.

Ensimmäinen näköalatasanne

Kiipeäminen tosiaan otti koville, mutta lihaksissa oli vielä jäljellä sen verran sitkeyttä, että pääsin kiipeämään huipulle asti. Hidas tahti ja runsaat lepohetket siis tuottivat tulosta! Voin sanoa, että fiilis oli todella huikea, kun vihdoinkin pääsi ylös asti. Olin vatsataudissa neljättä päivää, kamerani oli varastettu, oli hilkulla etten ollut myöhästynyt junasta ja olin unohtanut pääsylippuni toiseen kaupunkiin. Kaikki matkalla kohdatut vaikeudet saivat vuorelle kiipeämisen tuntumaan entistäkin suuremmalta saavutukselta. Upeat maisemat hyvittivät kaiken stressin, joka sinne pääsemiseksi vaadittiin.

Huyana Picchun huipun saavutettua on kaksi vaihtoehtoa: voi joko kääntyä ja mennä samaa reittiä alas, tai ryömiä luolan läpi vuoren toiselle puolelle ja laskeutua sieltä. On selvää, että valitsin ryömimisen. Vuoren toisella puolella oli hienoja kielekkeitä ja rakennuksia, joihin ei olisi muuten päässyt tutustumaan.

Reitti, joka kulkee vuoren toisella puolella, on astetta haastavampi kuin ylösnousu. Polulla oli kiviportaat, mutta ne olivat todella kapeat ja jyrkät. Vuorenkielekkeen reunat tuntuivat olevan koko ajan kuumottavan lähellä. Kärsin lievästä korkean paikan kammosta, joten mielessä käväisi useamman kuin kerran, kuinka "helppoa" olisi livetä ja vyöryä koko rinne alas. Portaat olivat arviolta 35 cm leveät, joten halailin ihan suosiolla seinää kun otin varovaisia askeleita yksi porras kerrallaan.

Tasanteen reuna tuntui olevan todella lähellä

Portaatkin olivat melko kapeat

Portaista onneksi selvittiin suosiolla, ja jossain vaiheessa vuoren takainen reitti yhtyi samaan polkuun, jota pitkin olin tullut ylöskin.

Netin mukaan Huyana Picchun huipulle kiipeäminen vie noin 1-2 tuntia, ja laskeutumiseen olisi hyvä varata aikaa 45min - 1 tunti. Itselläni matka ylös taittui muistaakseni noin puolessatoista tunnissa, jos mukaan ei lasketa näköalatasanteen hengailuja. Myös alaspäin tuleminen oli väsyttävää, sillä polulla sai jatkuvasti varoa pikkukiviä ja katsoa, mihin astui.

Huyana Picchun jälkeen poistuin alueelta. Kansallispuiston alueelta saa poistua kahdesti päivän aikana. Kaikki ravintolat ja vessat sijaitsevat heti porttien ulkopuolella, joten päivän aikana voi käydä maksimissaan kaksi kertaa vessassa. Itse olin käynyt ensimmäisellä vessareissulla ennen vuorelle kiipeämistä, ja vuoren jälkeen poistuin alueelta toisen kerran saadakseni jotain syötävää. Kuten arvata saattaa, tarjonta on varsin rajallista ja hintavaa.

Vuori = Huyana Picchu. Kiipesin tuon huipulle!

Ravintolareissun jälkeen kiertelin vielä puistossa itsenäisesti. Kävin läpi samoja paikkoja kuin aiemmin, mutta lisäksi kiipeilin uusille näköalatasanteille. Minulla ei ollut mitään opaskirjoja, joten menin aika näppituntumalla.

Polku inkasillalle. Tässäkin jyrkänne tuntui olevan turhan lähellä

Inkasilta

Lopuksi menin vielä käymään Inkasillalla, joka on hieman syrjemmällä. Silta oli käsittääkseni ainut tapa päästä kaupunkiin muinoin, mikä toimi hyvänä puolustuskeinona. Sillalle päästäkseen oli kuljettava pientä polkua pitkin aika pitkä matka. En nähnyt muita turisteja matkalla sillalle, ja pitkän matkaa kuljettuani aloin jo epäillä, että olen aivan väärässä paikassa. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja sieltähän se silta lopulta löytyi. Itse sillalle ei päässyt kulkemaan ymmärrettävistä syistä, sillä silta näytti melko vaaralliselta.

Viimeinen bussi pois alueelta lähtee kello neljältä. Inkasillan jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut kierrellä enää yhtään, vaikka aikaa olisi ollut vielä melkein tunti. Niinpä suuntasin portin läheisyyteen, jossa saa laittaa passiin Machu Picchu-leiman, ja poistuin alueelta.

Machu Picchulla asuu laamoja

Takaisin Aguas Calintesiin päästyäni kävin lataamassa akkuja hostellissa, jossa olin yöpynyt ja jonne olin saanut jättää tavarani päivän ajaksi. Aikaa oli muutamia tunteja, joten päätin vierailla kuumilla lähteillä. Pucónin kuumien lähteiden jälkeen ne olivat valtaisa pettymys. Alueella oli muutama suuri allas, joiden vesi oli juuri ja juuri tarpeeksi lämmintä. Luonnonmukaisuus oli kaukana, ja tunsin olevani enemmänkin jonkinlaisissa allasbileissä. Jonkin aikaa lilluttua päätinkin suunnistaa takaisin juna-asemalle. Junamatkan päätteeksi piti vielä matkustaa takaisin Cuscoon kimppatakseilla. Jouduin istumaan oven vieressä, joka veti pahasti. Keskiyön lähestyessä ulkona alkoi olla jo todella kylmä, joten hytisin väsyneenä koko matkan. Hotellille päästyäni nukahdin saman tien.

Kohti Machu Picchua

Huh, kylläpä on taas aikaa kulunut! Vaikka näistä reissuista on kulunut jo vuosi, yritän nyt vihdoinkin saada kirjoitettua matkatarinan loppuun. Tarinoinnit jäävät varmasti hiukan aiempaa lyhyemmiksi, kun en enää muista kaikkea niin tarkkaan. Mutta tarina jatkukoon!

Yöllisen bussimatkan jälkeen saavuimme saksalaisen ystäväni kanssa Cuscoon. Saavuimme perille aikaisin aamulla, joten otimme taksin bussiaseman edestä ja suhasimme sillä suoraan hostellille. Bussiaseman ympäristö ei näyttänyt miltään maailman parhaalta asuinalueelta, joten varsinkaan hämärällä ja väsyneenä ei huvittanut alkaa harhailemaan.

Plaza de Armas. Lähde: theonlyperuguide

Matkasuunnitelmaani kuului, että jatkaisin jo samana päivänä matkaa Aguas Calientesiin, Machu Picchua lähimpänä olevaan kaupunkiin. Helpoin tapa päästä kaupunkiin on juna, jonka liput ovat suhteellisen kalliita ja hyvä varata jo hyvissä ajoin ennen matkaa. (Vaikeita tapoja ovat puolestaan junaraiteita myötäillen perille käveleminen, matkan taittaminen useassa osassa pienten kaupunkien kautta ja tietenkin kuuluisin vaihtoehto Inca Trail eli 43 kilometrin patikointi). Koska tarkoituksena ei ollut yöpyä Cuscossa, en ollut varannut hostelliakaan ensimmäiselle yölle. Paikallisten hostellien tapoihin kuitenkin kuuluu, että matkatavaroita saa jättää säilytykseen Machu Picchu -vierailun ajaksi. Siispä sain jättää rinkkani hostellin huomaan, vaikka olin varannut sieltä itselleni yön vasta muutamaa päivää myöhemmäksi.

Hostellin jälkeen kävimme aamupalalla. Olin vieraillut apteekissa vatsatautini vuoksi ja aloittanut lääkityksen edellisenä päivänä, mutta en edelleenkään saanut juuri ravittua itseäni. Kohtalaisen turhan aamupalan jälkeen kävin lunastamassa junalippuni matkatoimistosta, ja lähdimme Cristinan kanssa kiertelemään. Vierailimme museossa, jossa esiteltiin todella kattavasti inkakulttuuria ja Machu Picchua.

Museon sisäpiha

Museon jälkeen palasin hostellille, aikomuksenani pakata pienempään laukkuun tarvikkeet Machu Picchua varten. Pakatessani tavaroita huomasin yhtäkkiä, että jotain puuttuu. En löytänyt kameraani mistään. Paniikki kasvoi, kun kaivoin rinkan taskuja ja sisuksia, mutta kameraa ei löytynyt mistään. Olin käyttänyt kameraa viimeksi Punossa. Uros-saaren kierroksen jälkeen jätin rinkkani säilytykseen erääseen bussiaseman matkatoimistoon, ja jätin kameran rinkkaan. Olin ajatellut, että kamera olisi paremmassa turvassa lukkojen takana matkatoimistossa kuin mukanani hämärtyvässä Punossa. Selvästikkin olin väärässä, sillä kamerani oli kadonnut tämän säilytyksen aikana. Opetuksena siis niin itselleni kuin muillekin: älkää luottako edes "virallisiin" säilytyspaikkoihin.

Olin hieman shokissa, kun menin itku kurkussa hostellin respaan kysymään neuvoa. Respa kehotti minua tekemään rikosilmoitus heti, jotta vakuutukseni varmasti korvaisi kameran. Tilannetta mutkisti se, että minun oli tarkoitus lähteä junalla Machu Picchuun tunnin päästä. Aika oli siis kortilla. Suhasin taksilla poliisiasemalle, jossa selitin asiani. Poliisit olivat aluksi todella vastahakoisia ottamaan asiaani vastaan, sillä rikos oli tapahtunut Punossa, eikä siis kuulunut heille. Selitin, etten mitenkään voi mennä takaisin Punoon tekemään rikosilmoitusta, ja että minun pitäisi olla matkalla junaan hyvinkin pian. Lopulta poliisit suostuivat ottamaan rikosilmoituksen vastaan, ja yksi heistä kirjoitti tarinani vihkoon kuulakärkikynällä. Kiireessä poliisin kirjoitustahti tuntui tuskastuttavan hitaalta, mutta lopulta he saivat kaikki tarpeelliset tiedot ylös. He käskivät minun tulla uudestaan myöhemmin, niin saisin kopion ilmoituksesta.

Suorastaan ryntäsin takaisin kadulle ja taksin kyytiin. Matka Machu Picchulle on kohtalaisen monimutkainen. Ensin on saavuttava Cuscoon, jossa on mentävä tietylle "kimppataksi"-nurkkaukselle, josta ajetaan noin tunnin matka toiseen kaupunkiin, josta juna lähtee. Suhasin siis taksilla tälle paikalle, josta "kimppataksit" lähtevät. Tässä vaiheessa aika oli toden teolla kortilla, ja matkaan olisi päästävä heti, tai myöhästyisin junasta. Ja jos myöhästyisin junasta, Machu Picchu jäisi pelkäksi haaveeksi. Heti taksista päästyäni siis huusin, että minun on päästävä matkaan juuri nyt heti - kuka lähtee? Mies viittoi minut saman tien luokseni, ja olisi lähtenyt heti matkaan. Hinta tosin olisi nelinkertainen normaaliin, koska olisin ainut matkustaja. Siirryin seuraavalle taksintarjoajalle, joka hoputti minut kyytiin. Istuin kärsimättömänä tila-autossa, ja aloin hermostua, kun mitään ei tapahtunut. Kysyin taksikuskilta, milloin lähdemme. Hän vakuutti meidän lähtevän heti. Kysyin, että miksi emme sitten liiku mihinkään. Hetken inttämisen jälkeen kuski myönsi, että auto olisi saatava täyteen matkustajia, ennen kuin se liikahtaisi.

Tässä vaiheessa tuli mitta täyteen. En ole ikinä ennen raivonnut muille kuin äidilleni, ja nekin raivoamiset ovat olleet harvoja ja kohtalaisen lieviä. Nyt ilmeisesti jotain naksahti päässä, sillä aloin suoraa päätä huutamaan taksikuskille ja tivaamaan häneltä, miksi hän oikein valehteli minulle. Saatoin jopa tehostaa sanojani käsillä huitomisella. Riuhdoin itseni ulos taksista ja marssin suoraa päätä ensimmäisen kyydintarjoajan luokse. Pääsin siis vihdoinkin matkaan, vaikka jouduinkin maksamaan siitä pidemmän pennin.

Lähde: hiltongardeninn

Matkalla selitin kuskille, että minun on oltava juna-asemalla tunnin päästä, joten hänen olisi syytä ajaa niin lujaa kuin vain mahdollista (turvallisuus mielessä pitäen, luonnollisesti). Tämän kuultuaan kuski alkaa korottaa hintaa, sillä "hän ei tiennyt, että olisi niin kiire". Raivonpuuskan jäljiltä pysyin tiukkana, ja sanoin, ettei hintaa voi enää korottaa kesken matkan, vaan maksaisin sen hinnan jonka hän alun perin ilmoitti. Hetken päästä tästä "sanaharkasta" alan kiinnittää huomiota ympäristöömme. Taksi ajoi kohtalaisen pienelle tiellä asuinalueen keskellä. Yhtäkkiä aloin tiedostaa, että olen yksinäisenä naisena tuntemattoman miehen kyydissä, enkä voisi mitenkään olla 100% varma, että kyseessä edes on virallinen taksi. Ja että olin juuri kinannut hinnasta tämän tuntemattoman miehen kanssa. Ja että nyt ajoimme alueella, joka ei vastannut mielikuviani kaupungista ulos pääsemiseksi. Hiukkasen hermostuneena kysyin, onko tämä tosiaan oikea reitti. Taksikuski vakuutti näin olevan. Meinasin jo alkaa hautomaan erilaisia uhkakuvia, mutta pian pääsimme isommalle tielle, ja hermostukseni laantui. Taksikuski osoittautui lopulta aivan mukavaksi ihmiseksi, ja rupattelimme osan matkasta.

Näkymiä junasta

Helpotus oli melkoinen, kun pääsin lopulta juna-asemalle ajoissa. Junaraiteet kulkevat viidakon läpi, joten kannattaa mennä istumapaikalle, jos suinkin vain kykenee. Matka kestää noin 1,5 tuntia, joten maisemia jaksaa kyllä katsella.

Näkymiä junasta

Vihdoinkin saavuin Aguas Calientesiin. Suuntasin ensimmäisenä hostelliini, joka tietenkin sijaitsi rinteen huipulla. Jätin tavaroitani huoneeseeni ja suuntasin kioskille, jolla myydään bussilippuja Machu Picchulle. Kioskilla tosin ei suostuttu myymään minulle lippua, koska en ollut ottanut passiani mukaan. Kioski sijaitsi luonnollisesti rinteen alapäässä, joten sain kiivetä rinteen takaisin ylös passin saadakseni. Huoneessani kohtasin päivän kolmannen kriisin. Kameran katoamisesta johtuvan lähtökiireen vuoksi olin epähuomiossa jättänyt Machu Picchun pääsylippuni hostelliin Cuscoon. Paniikki alkoi taas puristaa rintaa, kun ajattelin, että kaikkien näiden koettelemusten jälkeen inkakaupunki jäisi haaveeksi typerän unohduksen takia. Ennen täyttä paniikkia kuitenkin muistin, että liput ovat minulla myös sähköpostissa, joten tarvitsisin vain tulostimen niiden uusintamiseksi. Respasta ei sellaista löytynyt, mutta sattumalta paikalla oli mies, joka oli töissä Machu Picchulla. Hän osasi kertoa minulle, etten tarvitsisi tulostettua pääsylippua, jos minulla oli esittää varausnumero. Portin työntekijät voisivat tulostaa minulle lippuni paikan päällä.

Perillä Aguas Calientesissa

Tivattuani tarpeeksi vakuutteluita pelkän varausnumeron riittävyydestä rauhoutuin ja läksin takaisin kioskille. Ostin bussilipun seuraavalle päivälle, ja kiipesin rinnettä ylös kolmatta kertaa. Olin jo ensimmäisellä matkalla hostellille rupatellut erään ravintolan sisäänheittäjän kanssa (joka neuvoi minulle oikean suunnan), ja vaihtanut muutaman sanan joka kerta, kun menin ravintolan ohi (eli laskujeni mukaan viidesti), joten koin suorastaan velvollisuudekseni illallistaa kyseisessä ravintolassa. Tässä vaiheessa ilta oli jo pimentynyt, ja marssin ruuan jälkeen hostelliin nukkumaan. Päivä oli harvinaisen pitkä ja tapahtumarikas. Olin nukkunut edellisen yön bussissa, ja päivän vastoinkäymisten ja rinteen kiipeämisten jälkeen uni tuli nopeasti.

Näkymä Aguas Calientesin hostellin ikkunasta

Tapahtumahetkellä en tullut ajatelleeksi, mutta myöhemmin olen tuntenut pientä ylpeyttä siitä, että onnistuin sekä tekemään rikosilmoituksen että myös raivoamaan espanjaksi. Sellaisessa tunnekuohussa ja stressissä en nimittäin olisi ihmetellyt, jos ulos olisi tullut pelkkää vittusaatanaa tai itkua. Alun shokin jälkeen onnistuin suhtautumaan myös kameran menetykseen harvinaisen kypsästi siihen nähden, että passin ja luottokortin jälkeen pidin kameraa arvokkaimpana omaisuutenani. Tietenkin minua harmitti, että kameran myötä menetin koko alkumatkan kuvat (kaikki chilessä kuvattu materiaali oli onneksi tietokoneella turvassa) ja että loppumatkan joutuisin pärjäämään pelkästään kännykkäni melko surkealla kuvanlaadulla. Loppujen lopuksi kamera oli kuitenkin pelkkää omaisuutta, joka olisi korvattavissa. Tärkeintä oli, etten ollut menettänyt koko rinkaani ja ettei minulle itselleni ollut käynyt mitään.

Puno, Peru

Bussi Copacabanasta Punoon lähti liikkeelle heti aamusta. Rajan ylittäminen sujui yllättävän joutuisasti, vaikka väkeä oli paljon. Saavuimme Punoon noin puolen päivän aikoihin, ja ensimmäisenä varasimme itsellemme matkan kelluville Uros-saarille (tämä on helppoa tehdä heti bussiasemalla, missä on paljon matkayhtiöitä).

Perun ja Bolivian rajalla

Uros-saaret ovat tosiaan tunnettuja siitä, että ne kelluvat. Wikipedia kertoo, että Titicaca-järvellä sijaitsevia saaria on yhteensä 42. Saaret on rakennettu päällekkäin kasatusta kaislikosta. Koska saaren pohjalla oleva kaislikko mätänee pois ajan mittaan, on saaren pinnalle jatkuvasti lisättävä uutta kaislaa. Saaren päällä käveleminen tuntui aluksi oudolta. Saarelle astuessa tunsi, kuinka saari antoi periksi ja upposi hieman syvemmälle veteen. Joka askeleella pystyi tuntemaan saaren heilumisen.

Lähde travel.allwomenstalk.com

Matkustimme ensimmäiselle saarelle veneellä. Uros-saaret ovat edelleen asuttuja - alkuperäiskansat eivät ole lähteneet saariltaan. Ennen saaren asukkaiden elinkeinona oli lähinnä kalastus, mutta nykyään yhä enenevässä määrin turismi. Saarella oppaamme selittikin yhdessä asukkaiden kanssa saarten historiasta ja rakentamisesta. Turistijoukkomme jaettiin ryhmiin, ja kukin ryhmä sai tutustua paikallisen johdolla asuinmajoihin. Lopuksi saimme ihailla ja ostaa paikallisten tekemiä käsitöitä. Tässä vaiheessa painostettiin ostamaan - kerrottiin, että turismi on asukkaiden ainut tulonlähde, ja että eri saaret joutuvat vuorottelemaan siinä, kuka saa turistiryhmän minäkin päivänä. Syyllisyydellä ja säälillä kauppaaminen nostattaa minussa aina karvoja pystyyn, vaikka totta kai tunnenkin empatiaa alkuperäisväestöä kohtaan.

Lähde journals.worldnomads.com

Kun olimme jo kiivenneet takaisin veneeseemme, saaren asukkaat esittivät meille laulun omalla kielellään. Seuraavaksi oppaamme alkoi kyselemään mistä olimme, ja saarelaiset esittivät lauluja meidän kielillämme. Eli siis espanjaksi, englanniksi, saksaksi ja niin edelleen (suomea ei yllätys kyllä löytynyt valikoimista). Laulujen esittäminen meille oli kaunis ele, mutta eri kielillä laulaminen tuntui aika laskelmoidulta. Ainakin itse tahtoisin nähdä saaren elämää ja kulttuuria niin aitona, kuin se turistiryhmälle esiteltynä on ylipäätänsä mahdollista. Saarelaisten ei tarvitsisi tehdä sirkustemppuja turisteja miellyttääkseen. Voihan toki olla, että saarelaiset aidosti pitävät esiintymisestä, joten mikä minäkään olen lopulta mitään sanomaan.

Tällaisella laivalla sitä kuljettiin. Lähde videoblocks.com

Kierrokseen kuului vielä toisellakin saarella vierailu. Tällä saarella olisi ollut ihan ravintoloitakin, mutta kalliiden hintojen vuoksi jätin syömisen välistä. Aurinko paistoi ja saarella oli hyvä loikoilla. Uros-saarilla vierailu oli todellakin hintansa väärti. Koko kelluvan saaren käsite tuntuu minusta edelleen hurjalta, ja vielä hurjemmalta tuntui oikeasti tuntea saaren kelluvan jalkojensa alla.

Lähde theonlyperuguide.com

Saarikierroksen jälkeen kävimme syömässä ja kiertelimme hieman. Totta puhuen Puno ei vaikuttanut erityisen ihmeelliseltä kaupungilta, ja suurin osa turisteista tuleekin sinne vain saarten vuoksi. Olin siis tyytyväinen siihen, että olin päättänyt viettää kaksi päivää Bolivian puolella Titicacaa ja vain yhden päivän Perun puolella järveä. Päivä tuntui todella pitkältä, sillä matka jatkui vasta myöhään illalla. Kello oli muistaakseni jo lähempänä puolta yötä, kun bussi kohti Cuscoa lähti liikkeelle.

Matka alkaa!

Tein eilen kahden kurssin loppukokeet, ja huomenna on vielä viimeisenkin vuoro. Uskomatonta ajatella, että vaihtovuoteni on yhtä 10 minuutin oraalista koetta vaille valmis. Vaikka kotiin paluuseen on aikaa vielä melkein kuukausi, en osaa ajatella tulevaa aikaani Lattareissa enää vaihdon osana. Minulla ei ole enää velvollisuuksia, en mene enää yliopistolle enkä näe enää täällä saamiani ystäviä. En ole edes Chilessä enää kuin muutaman päivän.

Huomenna joudun hyvästelemään ystäväni. Näiden 4,5 kuukauden aikana olen saanut ihan aitoja, läheisiä ystäviä, ja vasta tänään olen alkanut tajuta että en tule näkemään heitä enää pitkään aikaan. Viettämääni aikaan Chilessä ei mahdu kovin monta päivää, jolloin en olisi nähnyt ketään heistä - ja nyt pitäisi odottaa pahimmillaan vuosikausia, että tapaa seuraavan kerran. Onneksi yhteydenpito on netin ansiosta helppoa nykyään, ja olemme vakaasti päättäneet että vierailuja tullaan tekemään, joten jälleennäkemistä voidaan odottaa tulevaisuuteen.

Pian huomisen kokeeni jälkeen suuntaan bussiasemalle ja lentokentälle. Edessä on kahden viikon reissu Boliviaan ja Peruun - hyvin tiivis paketti, joka sisältää paljon aikaa bussissa, mutta myös paljon upeita paikkoja. Palaan takaisin Viñaan jouluksi, joten aivan kaikelle tutulle ei onneksi tarvitse heittää hyvästejä vielä huomenna.

Äidin pyynnöstä tein tällaisen upean kartan, mihin on merkitty tulevat matkakohteet päivämäärineen. Ensimmäiseksi tosiaan lennän Calamaan ja vietän yön San Pedro de Atacamassa (siellähän kävin tosiaan jo aiemmin, lisätietoa Atacama1, Atacama2 ja Atacama3). Heti seuraavana aamuna jatkan matkaa Salar de Uyuniin, Bolivian maailmankuululle suola-aavikolle. Kiertelen hieman Boliviaa ja Perua ennen kuin kiipeän Macchu Picchulle - ehdottomasti reissun kohokohtia - ja lopulta palaan takaisin Pohjois-Chileen kotiinpaluulentoa varten. Edessä on siis aivan huikea reissu! Vähän jännittää, mutta enemmän innostuttaa.

En tule päivittämään blogia reissun aikana, joten tuosta kartasta voi sitten käydä kurkkimassa missä menen milloinkin (ja jos jokin luonnonkatastrofi iskee, niin voitte tsekata etten ollut lähettyvillä). Seuraavan kerran minusta kuullaan siis aikaisintaan jouluna, kunhan olen kotoutunut taas. Mukavaa joulun odotusta siis kaikille sillä välin!